Part 16

Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan. Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys, pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli, että sellainen ravinto oli hyvää.

Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti. Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti, häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen käsivartensa repeytyi luuhun asti.

Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin. Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.

Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.

"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."

Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan. Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.

Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä, sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.

Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen. Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.

"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." -- Tuomari Scott pudisti alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten hän oli Valkohammasta opettanut. -- "Kun ne kerran saavat sen tavan ja pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.

Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."

"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.

"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."

"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth sanomaan.

Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä. Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

"No hyvä!" -- Weedon Scott mietti hetkisen. -- "Ja jos Valkohammas ei ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit lakituvassa tuomiota julistamassa."

Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta. Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen, pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle, lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin."

Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin, jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi, sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan. Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.

Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset eläimet -- oravat, viiriäiset ja jänikset -- olivat erämaan eläjiä, jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.

Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä -- ryhtiä, joka oli yhtä hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina tukahduttamaan luonnolliset vaistot.

Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä. Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat, puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen mielissään omasta rohkeudestaan.

Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi, ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.

Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja tyytyi siihen.

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Viisas susi.

Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino. Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi, raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella, leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä. Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi. Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan. Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa. Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun, mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, -- "mene vain kotiin. Mene kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan. Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse. Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta, mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen ulkomuotoon tulee --"

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta, kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin. Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut, myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon. Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Siunattu susi.

Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta. Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana. Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen käsialasta. Hän oli peto -- tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.

San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi. Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.

Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.

Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava, kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.

Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain käsin melua karttaakseen.

Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät hänen kintereillään.