Part 7

Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.

Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi -- hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään -- salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle -- sitten tunsin tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.

Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä -- kun hän seisoi ovella ja tuijotti huoneelle -- oli jotakin hämmästyttävää, joka minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu jyristä.

Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä, johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky natisi.

Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi, kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui. Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin, ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut -- pitikö hän verhojen varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään -- minä mietin miten sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi -- silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme lattialle.

Nainen kirkasi kovasti -- se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle, akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.

Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä, heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle, raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja vuoroon selitti, miten me olimme täällä.

Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi. Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä, vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt -- niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!

"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta -- ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"

Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.

"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."

Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne -- teidän taloonne?"

"Tunnen", huudahti hän.

"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."

Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.

Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.

"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.

Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! -- vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.

Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli pahoja höyryjä ja lokaa.

Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin, varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta. Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.

Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan -- millä sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.

Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle, hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista, vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme tulleet liian myöhään -- että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin, että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.

Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani, ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä ja raivosta -- katkerasta raivosta -- niin että hän näytti aivan luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän keskustelunsa.

"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on aikoja sitten kulunut."

Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun -- ääneti ja säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.

"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan kuluttua. "Portit -- .-."

"Ovat suletut!" vastasi pappi lyhyesti. "Avaimet ovat Louvressa."

"Ja veneet ovat tällä puolen?"

"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse joen yli ennen kuin kaikki on ohi."

"No entäs S:t Germainissa?" kysyi rouva.

"Siellä ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään!"

SEITSEMÄS LUKU.

Nuori vaeltava ritari.

Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin kärsivällisesti -- ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää -- heidän puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.

"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä teille aina olen oleva kiitollinen?"

Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä hetkellä -- --."

"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra varovaisuus."

"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut", huudahdin.

"Tavata herra de Pavannesta?"

"Niin."

Minä tunsin, että hän minua katseli epäilevin silmin.

"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"

"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni, ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen läsnäollessaan.

"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja katsoi minua.

"Niin, minun täytyy", vastasin päättävästi.

"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee takaisin ennen aamua -- takaisin tänne."

"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"

"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi -- joka ihan menehtyisi tuskasta -- vaan myöskin -- --."

"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi. Sillä häntä uhkaa vaara."

Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa hukata silmänräpäyksenkään vertaa."

Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja -- sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin: "Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt on yö, rouva hyvä."

Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"

"Minäkö pelkään!" sanoin tulisesti, "Anne Caylus ei koskaan pelkää!"

"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne. Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella, mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."

Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella, joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone, ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita. Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja -- mikä ihmeellisintä -- oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.

Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen -- raskaan sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä tavalla -- katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."

Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.

"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille -- ja ehkä minullekin -- ikävyyttä."

"Minä ymmärrän", sanoin minä, "vaan -- --."

"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt. Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat itsepäisiä."

Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja vidamen nimi -- vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.

"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.

"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."

Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan -- vähän omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain -- ja tulkaa pian luokseni."

Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat, ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon, joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja kiiruhdin pois.

Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja -- menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut epätoivoinen.

Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa, sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani, loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni. Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan herttuana -- minä pidin käskysauvaa kädessäni.

Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa, en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla, ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet johonkin kokoukseen.

Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.