Part 3

"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine selänkolotuksineen —"

"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme — mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä..."

"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman nuorempi..."

"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin... Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys... Eukon voi löytää vasta kolmen sadan sylen päästä."

"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa, ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta..."

"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari... Aivan äsken luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka — — jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."

"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."

Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen, kun eukko tahtoi kestittää.

"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan, — hän saa sen aikaan... Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää pyrstöeviämme... Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!” Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"... Hän alensi äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa... He—he—eh he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi orjanruoskapensaassa...

"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari... Menemme siis tupaan...

"Tässä tupakkaa piippuun... ja tässä tulitikkuja."

He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän ääreen ja savustelivat.

"Mihin hän nyt jäi?... Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme tiehemme, purjemestari!"

Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.

"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."

"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä, purjemestari."

"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa... ja kaikki akat ovat kaltaisiaan... ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen akkakin, kun piti sanoa halleluijaa... ja kyrje eleisson ja — kukin kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä... Olisi meillä sentään ollut jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari. Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa, jossa tervakin sulaa... No, kippis!"

"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä", säesti purjemestari.

"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain kera... Äh, annas tänne korkkiruuvi... kippis, Timme!"

"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta, jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."

"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin — viisi siitä, jos veri nousee päähän... Viisi siitä, entä jos päätäsi rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä..." kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.

... "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan... Se on kuin mikäkin kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta... jos hän niin heittää henkensä, sillä heikkohenkinen hän on... niin huono terveydeltään — jos hän juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän vain saa tehdä tahtonsa!

"Kippis, Timme!"

"Kippis, Rusten!"

He kulauttivat viimeiset lasinsa.

"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet. — Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"...

Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.

He savustelivat edelleen.

"Hm, hm" —

"Hm, hm" —

Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun hellävaroen ja verkkaan.

Venemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja nousi:

"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun meitä on alkanut janottaa."

Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.

* * * * *

Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä, tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen makuukamariin.

"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan..."

"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin... Sillä sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin... Se teksti... Hu—uh, — kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka... Nämä metkut ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —

"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, — ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota... sillä sydämesi, tiedät kyllä"...

Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon mukana...

Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin... silloin on mukava aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille... Koko lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa korkeimmalle vanhurskauden huippuun... Tai esimerkin vuoksi, Gjertru sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää suurta hyvettäsi... Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka tarjoaa ja maksaa... Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä... niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän — oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa... jotta voit ylistää itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa...

Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä riipallaan... E—ei, minä _en ole_ kuollut vielä.

Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin tänään?

Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas... Ulkona näännyttävässä helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville ja janoamaan ja nääntymään... Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.

Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — — —. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —

"Mutta mies!... Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”_hän_ saa vain tehdä työtä ja nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni...

"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan... Ennen oli alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta, Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"...

"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko säveästi.

"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta — Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään... Hänellä on nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja kähisee", — murisi hän maatessaan.

"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä innoissaan kysymään.

* * * * *

Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.

Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi miehestään mitään.

Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa. Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi...

"Enkö sitä jo ajatellut... enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"...

Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne ja sulki oven jälleen... Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi vain.

Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.

Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat. Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.

Hänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.

Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan hiipien... istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet, etteikä hän ollut poissa sittenkään... Oli vain niin vähän heitä erottamassa. —

Kuinka hän saattoikaan olla poissa...

Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.

Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä laiturilla... ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.

Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä käsittänyt... että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta... levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä... Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa, maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.

Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru oli kuollut, — poissa.

Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin silmälle.

Hän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä...

"Sä olit aina iloni!"

Illan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.

Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää tyynyssä.

"Venemies, — venemies", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.

"Venemies!" — huudahti hän kauhuissaan.

Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän oli kuollut.

VALAAN PYYDYSTYS

Valaslaivan uuninovet paukkuivat auki ja kiinni jälleen; höyrypannu kuumennettiin äärimmilleen, ja savu tuprusi mustana savutorvesta.

Oli ilmotettu: "Valas näkyvissä!"

Kaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman, jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Valas tuli yhä selvemmin näkyviin...

Saattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja vesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.

Tunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja tykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se syttyisi hankauksesta.

Valas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja tarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä laivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä vauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki, tottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja vastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten uuvutettava, ennenkuin se antautuisi.

Tämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka riihottomia voimia saimme kokea.

Maata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas mereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa edelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja keulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.

Ei ollut ajattelemistakaan, että sinä yönä pääsisi makuulle kojuunsa!

Eikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin neulansäikeen vetämänä.

Tämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille ulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja halaistuna laivan rinnalla.

Kului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies vaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.

Laiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein kaksi vuorokautta!

Ja juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin katkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä tietään syvyyksien syvyyksiin. — — —

* * * * *

Samana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet, että oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa, ahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa sieltä, jossa touvi oli katkennut.

Ja valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut ihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin matalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.

Kuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut ajellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia tai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.

Valaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin talosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman ympärille.

Onnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta vierasta varten.

Ja sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa, sotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin kaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta poukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja takaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja millään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen jalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.

Katkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän rikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain kömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.

Valas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa, ennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään kiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.

* * * * *

Ja jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin pyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli seitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja suuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi rantakivikollakoon.

Valas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla, ettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.

Suuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja puoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja ryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen suhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri kuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi koholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään jättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät kansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia nähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa kuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.

Suurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn luoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse. Ja vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa pyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä laahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä köysi.

* * * * *

Ja nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla, talonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, — johon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten jälkeen taipua tässä maailmassa.

Ainoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin kuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan sätkyttelyä elämänsä puolesta!...

— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja aaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen voiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti lämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta kun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen pienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä paljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi reiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta vetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas ulapalle...

Ja niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, — ja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni ruumiissaan.

Silloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että taakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt... Ylen sumuiseksi käy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää, suunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! — Pelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle kuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.

Ei ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää henkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet veteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt tuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella kiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen salamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista, hyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja ruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen jälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.

Päästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin tuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se ollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä vihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään kouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten haavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen elostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja kiusalliselta.

Ja kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä hellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut pitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen jäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta kohden... Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään päästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään matalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan laskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden vaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä houkuttelevin silliparvi edessään.

Ja ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja takaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin... Ja lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.

Se on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada hangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.