Part 2

Näin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla ylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia valmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —

— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen käräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja kyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.

Olin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin, jonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää hänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja lörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua juuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt pyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan seuraavan päivän iltaan saakka.

Käräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa hänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen luona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan koivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran juurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli täytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.

Meidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu sinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi rannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli hän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.

Minua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli rintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte pääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä siellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.

Punasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera, saisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.

Omituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja ilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.

Tie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat muuramista keltaisenaan.

Ja millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse, ja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä jyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin tottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua sillä vakuutuksella, että hevonen oli niin "oppinut kulkemaan".

Olen sittemmin usein kuullut puhuttavan "lukuhevosesta" ja siitä että joku kirjatoukka, "pänttää päähänsä kuin hevonen", mutta "oppinut kuin hevonen" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin; mutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen kokeneeseen vaistoon nähden.

Ihana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään... Ilta, jolloin me sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö, jolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka se kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!... Näen yhä vielä tämän kesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me istuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot vaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja puut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan, höyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin takille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme venheessä.

Kerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain tämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.

Yksi soraääni sattui siellä sentään.

Kun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen jollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.

Hän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa minä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua varten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis nainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen kasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki ohitseni ja tervehti.

Kun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja itki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille mitään!... Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen, että hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille Tromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava käräjillä seuraavana päivänä.

Arne-Nora oli epätoivoissaan, ja hän huudahti purskahtaen uudelleen itkuun:

"Tästä tulee pahempaa kuin Tromsössä!"

"Niin, mutta veljesi vaimo ei silloin saa pakottaa sinua, Nora!"

"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille... ja hän uskoo häntä... ja silloin!" —

Hän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin poissa tajultaan. — "Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist kerran lahjoitti minulle... ja josta minä en ole tohtinut virkkaa mitään, sillä Susamel ei siedä häntä... ja Kaisa tietää sen... ja jos hän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!... Ethän sinä vain sano mitään?" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.

Minä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin jotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.

Ja vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua pyydystämään rapuja rantamatalikolta.

Kun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan eräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.

* * * * *

Monta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama kaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama saari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden salmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta paljo oli muuttunut.

Oli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka, niin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi maalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit olivat vihitty.

Erään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla, kävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja mielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut. Ennen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin ovi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään nuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai sattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli ulos oman puotinsa ovesta.

Ovea ei ollut siellä enää.

Mutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me olimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa pulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui vielä mieleeni. Vihdoin alotin:

"Mutta... mutta... Kielin turvekatto?"...

Hän nauroi. — "Niin, muistatko vielä sen?"

Ja muisteltuaan kotvan sanoi hän:

"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa tarvittiin"...

Minä jäin edelleen seisomaan... monet muistot pyörivät päässäni: tappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta, ja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi ilmielävänä silmieni eteen.

"Entä Susamel?" — huudahdin minä.

"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän... Hän rutisti vaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa kaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet viedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa elefantin kuletettavakseen.

"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän voisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse mieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena."

Minä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka valtasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin oikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli vielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.

"Ja saako häntä nähdä?" kysyin hieman hämilläni.

"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos tahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi vuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon eteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket päivät raamatun ääressä."

Minä keskeytin keskustelun, Susamelin tahdoin nähdä ilman seuraa.

Hankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä seuraavana päivänä.

Kun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan, kumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten molempiin polviinsa.

Hän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi. Jättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta lisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa, ja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet jäänharmaiksi.

Luultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, — ja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli jotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen, että tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden läheisyydessä.

Tunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään asemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin luottavasti:

"Etkö tunne minua enää, Susamel?"

Hän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville, vanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme. Hän oli tuntenut minut.

"Susamel!" — sanoin minä. — "Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan. Muistatko, kun olin kerran kotonasi... muistatko tunturiretkemme?"

Hän katsoi minuun, ja kesti kotvan, ennen kuin hän vastasi:

"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet, joista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!... Minulla on kyyhkyn verta käsissäni." — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden. Oli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!

Vähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin että hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin siitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa yksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava ystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä hänen luottamuksensa.

"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu", — huudahti hän — "ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä, jona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa minua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin pakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa edessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin lyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei hellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi maassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.

"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet pelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä puotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja sanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän nauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet venäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu, etten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen kaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi, etten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän riippui minussa kiinni.

"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä ymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin epäluulo tuli.

"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt Mutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin sattumaan.

"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö tahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta hän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että velipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta rantaosastaan.

"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi kenellekään meistä!”

"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta kotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.

"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja oleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja kulkeakseen metsällä.

"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin Kaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut minulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:

"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä katsoin häneen, lisäsi hän... ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on täällä.”

"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin matkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä tunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta kotiin, sanoi:

"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne rannalle!"

Nora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin punastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän äkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on ilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.

Kuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt pois siksi vuodeksi!

Mutta sitte tuli seuraava kesä, ja sen mukana taasen Jakvist.

Kaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino oli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.

Ja minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että Kaisa valehteli.

Mutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä aioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi minua sinne sisään.

Ja joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin, joka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —

— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin minua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa... ja silloin tulin niin kummalliselle tuulelle.

Minä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo tyhjänä.

Sitte menin minä Kaisan luo!

Tullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja kiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle. Hän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata jotakin silmillään.

"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän ilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja äsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”...

"En usko sinua, Kaisa!"

Hän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee iltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin ainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”

'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin, Kaisa!” — huudahdin minä.

Silloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle jotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!... Sen punaruutuisen silkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut... Tiedän kyllä, että rintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”

Minä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä ylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten ylöspäin.

Ja minä huomasin nyt, etten enää voinut hillitä itseäni.

Sen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan edustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.

"Oletko nähnyt Jakvistia mäellä?” — kysyin minä.

"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan. Hän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; — sitte heittäytyi hän syliini..."

Minä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan edustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko kuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka panet huiskumaan langan päässä... sinne ja tänne... Ja minusta tuntui kuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut ääneen pikahtaakaan.

Hän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte silmänsä.

Silloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti kyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin voimini, kunnes silmissäni pimeni.

Kun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin minä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja liikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja jolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran ihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.

Mutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin saanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.

Kun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut enkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.

Mutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään... sillä meidän herramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä tulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin, seinään kiinni, kuten mielipuoli mies.

Lohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja antaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut, olisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran jälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä lähtien, jona hän ummisti silmänsä.

Kun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana minulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden omasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin lumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.

* * * * *

Susamel ei nyt enää elä!

Jonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui asumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti sangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi milloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.

Parina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen urho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja hän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.

Eräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle, ja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.

Matkalla nousi myrsky ja lumipyry, ja vähitellen kiihtyi se rajuilmaksi.

Havningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs purjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi, aaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.

Aivan aluksen vieritse suhahti viisiairoinen, josta heitettiin heille nuora.

Vähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa, koetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.

Mutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty venheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä kivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko purjealuksen miehistö.

Se oli Susamelin viisiairoinen — ja hänen viimeinen matkansa!

VENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA

Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen kerran.

He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.

Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari Herran huoneeseen.

Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan, täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi nähdä.

Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.

Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.

Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi... tärvelee sunnuntairauhan koko mäellä...

"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla... ku—u—u—kukahan", matki laivuri harmissaan.

Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.

Venemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:

"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän tulee sangen hiljaiseksi..."

Venemies loisti tyytyväisyydestä... Joskus tapaa sattumalta toisen muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia suunsa... hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.

Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:

"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen..." Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli piippunsa hammasluun ylitse.

Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin. Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin tähystelisi kiikarilla häneen.

Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta merensaarilla.

Purjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.

"Lämmin tänään, purjemestari."

"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin... "Ollaanko yksin kotona iltapäivällä..."

"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli laivuri.

Purjeentekijä tähysteli laivuriin.

"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on viileämpää takahuoneessa."

Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä pian tiehemme."

"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa, joille täytyy lukea lakia"...

Venemies kopisti piippuaan kaiteeseen.

Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen, kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt purjemestarin ja aavistanut vaaran.

Venemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.

"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä... Hys, hys — odota nyt — malta mieltäsi... Tiedäthän huimaustautisi..."

"Lähdemme siis, purjemestari."

"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko... "Ettekö tahdo astua sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."

"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä — viritetään ansoja."