Part 16

— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja tullut sen tähden vanhaksi immeksi... Vuodesta vuoteen olen odottanut sinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy hänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut... Silloin tulin murheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä hän ei minusta huolikaan... Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin kihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen vuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä luulin... Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon ja vihellä.

Paul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo kolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.

— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat kukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.

Heidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello. Värähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti. Mettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.

Äidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja päänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia muurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.

Molemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää hiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:

— Mihin isä haudattiin?

— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.

— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis kuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.

— Aiotko poiketa sisarten luokse?

Paul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen äänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.

— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.

Sitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi sen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet ja lehdet kellastuneet.

— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.

— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti äidin käsialan.

— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui. Vihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja näyttää olleen siellä pitkät ajat.

He istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja alkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut jostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti sisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.

Jälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän ei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.

Kirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut sujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli pyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko muistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo laulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:

Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani! Vieressäsi valvoo äitisi, sun uneen lauleleepi. Ja metsässä ääni kellojen, mi kaikuu vienosti helisten, myös kohta jo vaikeneepi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Pihassa kuuvalo paistaapi, ja lehmus tarinoipi neidistä linnan valkean ja paimenpojasta nummelan — ja lehdet ne vaikeroipi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Jo lintu pesässä uinuvi, pään painaen siipien alle. Ja äiti kaitsee aarrettaan ja vuottaa, vuottaa murheissaan jo isää kotosalle.

Ja sitten tuli seuraava runo:

Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen. Hän asui yksinänsä verhossa lehvien ja lempeä kaipas. Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan, hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan, sill' lempeä kaipas.

Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari, ja kysyi: "Miksi minuun noin katsot kummasti?" — "Mä lempeä kaipaan". Hän nauroi: "Tuhma tyttö, syliini tulepas! Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas, ja löydät sä lemmen."

— "Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'. Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan vain lempeä annat." Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui: "Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan, mit ompi lempi?"...

— "Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana, niin ikuisesti luonas ma tahdon istua, sill' lempeäs kaipaan." Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen nyt tuskihin lemmen.

Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen, niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen tul' lahjana lemmen. Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan: — "Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan, laps' lempeni suuren!"

— "Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on! Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton ja lempeä vailla." Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna ja lausui: "Luokses ota, sä rakas Jumala! Mä lempeä kaipaan."

Paul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin kaikki tietänyt ja antanut anteeksi.

Ja sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen:

TARINA SURUTTARESTA.

Oli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti oli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi kummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?

Tulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat vaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen pojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä ihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa minulle hänen sielunsa.

Äiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?

Minä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.

Ja äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi poikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.

Ja poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa äidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä ollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti äitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:

Äiti, mihinkä on sieluni joutunut?

Silloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.

Hän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne sanoivat: Hän on liian halpa.

Ja hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.

Ja hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.

Ja hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.

Ja hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.

Äiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin prinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.

Nähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen linnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.

Siellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle, ettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä nuoruutta.

Silloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän. Tiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni...

Silloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.

Mutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.

Äiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa tämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.

Ja äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!

Mutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi itkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.

Kuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.

Hänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi Surutar.

Silloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta prinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.

* * * * *

— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.

— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä Paulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä Suruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.