Part 14

Unen pöpperössä kokoontui talon väki vajaan; sisaretkin riensivät paikalle ja seisoivat savussa ja tulen loisteessa pelokkaina kiinni toisissaan. Valkoisissa yöpukimissaan he olivat kuin kaksi kalpeata ruusua samassa varressa.

— Tässä valmistetaan teille tulevaisuutta, lapsi parat, mutisi Paul ja nyökkäsi heille.

Mestarin tultua paikalle meni Paul isän luo, joka hämmästyneenä tuijotti tulijaan.

— Isä! sanoi poika kainosti, vaikka sydän kuohuikin ylpeyttä. Nyt on kone kunnossa. Heti kun maa on sulanut, voidaan aloittaa työt suossa.

Vanhus murahti: Anna minun olla rauhassa! ja kääntyi vuoteellansa seinään päin.

* * * * *

Kun kone seuraavana aamuna vedettiin ulos, kuului vajan kynnykseltä omituista rouskinaa jonkun pyörän alta. Paul kumartui katsomaan ja löysi litteäksi musertuneena — Elisabetin huilun.

Hän hymyili katkerasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Nyt olen uhrannut sinulle viimeisen kalleuteni, nyt voit olla tyytyväinen, Surutar!

Siitä hetkestä alkaen tuntui hänestä, kuin olisi viimeinenkin side hänen ja Elisabetin väliltä katkennut. Hän oli kadottanut Elisabetin, niinkuin hän oli kadottanut unelmansa, toiveensa, arvonsa, oman itsensä...

Huutaen ja hoilottaen Musta Sussu hinattiin suon rannalle.

XIX.

Vuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina perheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo käydä lainailemassa Paulilta.

Kuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi jo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla, mutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä hänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa, tarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka jouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen oloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian vaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä katkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja murjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen päähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä anastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus oli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava tulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia — sillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!

Mutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma Douglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes vävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut tästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:

— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.

— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin usein oli ollut levoton saman asian tähden.

Paulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli kiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä hänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen olisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi puuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta, joka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä, mitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän ei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt. Hän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä sävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua paratiisia.

Usein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa, valvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se näytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta sen nimeä hän ei tietänyt.

Näistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan työhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen yllätti.

Maatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu, pellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita rotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus, talli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä alkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin, Paul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti muuttamaan toisen vävynsä luo.

— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi katsella sinun hulluja ilveitäsi.

Mutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän istui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka nähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.

— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan pääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.

Seuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi Paul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte, muistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.

Maamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi ihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot loistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi itseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Ulkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä, leikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja turvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen juhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat auringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja valmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä ja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä oli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.

Paul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten kanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin arvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä niinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku ystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai pyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko hän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti täyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut rinnalta, kun hän sai mennä menojansa.

— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin kun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen kuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.

Mutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse olisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli seitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta, kumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin. Ihmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina toisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?

— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka aina odotti pahinta.

Mutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia lyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot täyttyivät lattiasta kattoon asti.

Ei tämäkään ilahuttanut Paulia.

Mitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi hänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan tuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka oli jo aivan perikadon partaalla.

Tähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa. Nimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla toistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei edes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi itseksensä:

— Sanoinhan sen heti.

Ja sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa suututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen sisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta olihan sekin jo suuri eroitus.

Hän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin lähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun hänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta tuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi taloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.

— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella lohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.

Seuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui nurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste tunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien lävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille — mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja tuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin...

— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni elonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole...

Jumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen kirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä onnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.

Kun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa rinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun hänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.

Paulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois Elisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa, missä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa kanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —

XX.

— Mitähän isä tuolla puuhaa? sanoi Katri Erdmann Kerttu Erdmannille. Molemmat rouvat olivat tulossa taloon. He olivat lähteneet liikkeelle käydäkseen katsomassa entistä kotiansa ja saadakseen samalla avata sydämensä Paulille.

Ukko seisoi kyyryssä ladon takana ja penkoi olkiaumaa, joka oli sinne tehty. Kuultuansa vaunujen ratinan taukosi hän äkkiä puuhastaan ja hieroi käsiänsä niinkuin pahanteosta yllätetty, joka koettaa näyttää luonnolliselta.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja Kerttu arveli, että Paulin pitäisi saada vihiä tästä asiasta.

Nämä molemmat tuulihatut olivat jo talttuneet ja käyneet järkeviksi. Nuo vallattomat, ruskeat kiharat juontuivat sileiksi kammattuina alas korvien ohitse, ja hehkuvissa silmissä oli väsähtänyt kiilto — ikäänkuin tietäisivät ne kertoa, miltä tuntuu itkeä yksinäisyydessä. Katri rouvalla oli kolme tukevaa poikaa, Kerttu rouva herätti toiveita jo neljännestäkin perillisestä, ja äitiys on raskasta, kuten jokainen tietää.

Paul ei ollut kotona, hän oli mennyt suolle, mutta isä tuli vastaan viekkaasti nauraen ja heiluttaen kainalosauvaansa.

— Enkö juokse taas niinkuin nuorukainen? huusi hän.

Katri rouva lausui ihmettelynsä sen johdosta, ja saman teki Kerttu rouvakin.

— Se käy kuin tanssi, nauroi ukko. Toissa päivänä kävin aina Helenenthalissa asti.

Kummastellen, melkein peloissaan sisaret katsoivat häneen, sillä hän ei ollut käynyt siinä talossa sittenkuin muutti sieltä pois.

— Kuinka sinut otettiin siellä vastaan? kysyi Kerttu rouva.

— Kuka? Kuinka? Oh, te luulitte minun käyneen heidän luonansa... Jopa nyt! Ennen menisin teidän talonkoiranne vieraaksi ja pureskelisin sen luupaloja!

— Mutta mitä sinä siellä teit?

— Katsoin portin raosta, mitä talon kello oli, ja palasin sitten takaisin. Arvatkaas, kuinka pitkän ajan tarvitsen päästäkseni sinne.

Heillä ei ollut aavistustakaan.

— Puolitoista tuntia, oikea kilpajuoksijan vauhti... Mutta jos on jotakin kannettavaa, niin vienee matka kaksikin tuntia.

— Ja ainoastaan sitä laskeaksesi kävit siellä?...

— Ainoastaan sentähden, sydänkäpyni, ainoastaan sen tähden!

Ja hänen silmänsä säkenöivät kammottavasti.

Sitten istuttiin verannalle, jonka Paul oli rakennuttanut valkoisen talon malliin. Vanha emännöitsijä, joka ennen oli hoitanut Erdmann veljesten taloutta ja heidän naimisensa jälkeen muuttanut Meyhöferille, meni kyökkiin keittämään kahvia ja paistamaan vohvelia, ja kun isällä ei ollut muuta puhumista, niin hän haukuskeli Paulia ja vävyjänsä. Mutta tänään hän teki sitä enemmän vanhasta tavasta kuin sisällisestä tarpeesta, sillä hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla, eikä hän voinut istua hetkeäkään levollisena tuolillaan.

— Mennään sisään! sanoi Katri. Tässä tuulee, niin että on ilmaan lentää. Meidän täytyy myös hieman katsella taloutta.

— Tulee varmaan myrsky yöksi, arveli Kerttu. Molemmat hypähtivät säikähdyksestä, sillä vanhus purskahti niin omituiselta kaikuvaan nauruun.

— Anna myrskytä vaan! sanoi isä hiukan hämillään. Myrsky puhdistaa ilmaa. Eikö teilläkin käy väliin myrsky avioelämässänne?

Katrin kasvoissa leimahti välähdys entistä veitikkamaisuutta, mutta Kertun huulista näkyi, kuin itku olisi hyvin lähellä. Hänellä nähtävästi oli vielä viimeinen myrsky liian tuoreessa muistossa.

— Tänä vuonna tulee syksy aikaisin, arveli Kerttu alakuloisena.

— Anna tulla! Ovathan aitat täynnä.

— Jumalan kiitos! virnui ukko; ne ovat täpösen täynnä.

Sisarukset seisoivat toisiinsa painautuneina ikkunan ääressä, otsat ruutua vasten; ja katselivat ulos auringonpaisteiseen pihaan, missä tuuli lennätteli hiekkaa ilmaan...

Hämärän tullessa Paul saapui kotiin mustana kuin murjaani, sillä turpeen tomu oli käynyt kiinni partaan ja kasvoihin.

Hän tervehti sisaria, katsoi heihin terävästi ja sanoi:

— Saatte valittaa toisella kerralla!

Katri katsoi Kerttuun ja Kerttu Katriin, ja sitten he purskahtivat nauruun, tarttuivat Pauliin kiinni kummastakin olkapäästä ja tanssittivat häntä ympäri huonetta.

— Te tahraatte itsenne, lapset! sanoi hän.

— "On lemmittyni nokikolari", rallatti Kerttu, ja Katri lisäsi jatkoksi toisenkin värsyn.

Sitten he suutelivat Paulia ja juoksivat peiliin katsomaan, olivatko suudelmat jättäneet jälkiä. Kun Paul oli mennyt peseytymään, sanoi Kerttu.

— Kummallista: hänen tarvitsee vain katsoa ihmiseen, niin kaikki kääntyy hyvin päin.

Ja Katri lisäsi:

— Mutta hän itse on tänään vähäpuheisempi kuin tavallisesti.

— Paul, ole nyt kiltti! sanoi toinen sisarista hyväillen, heidän kaikkien istuessa illallispöydän ääressä. Emmehän käy kotona muulloin kuin kerran joka riemuvuosi... Tee nyt naamasi hiukan ystävällisemmäksi.

— Oletteko unhottaneet, mikä päivä tänään on? sanoi Paul ja silitteli heidän hiuksiansa.

Sisaret pelästyivät, sillä he ajattelivat ensin äidin kuolinpäivää, mutta hengittivät keveämmin muistaessaan, että hän kuoli juhannuksen aikaan.

— Mikä päivä tänään on sitten? kysyivät he.

— Tänään kahdeksan vuotta sitten paloi meidän vilja-aitta.

Kaikki olivat vaiti — ainoastaan isä murisi ja naurahteli itseksensä. — — —

* * * * *

Alkoi jo pimetä; taivaan rannalla vielä kuitenkin kyti hehkuvanpunainen viiru, joka heijasteli pöydän valkoiseen liinaan... Tuuli ryskytti ikkunanluukkuja.

Tuntui keveämmältä, kun emännöitsijä astui huoneeseen. Hän oli vanha, puhelias nainen, jolla aina oli paljon uutisia.

— No, rouva Jankus, mitä uutta? huudahti Katri iloisena siitä, että pääsi vapaaksi tuon surullisen muiston painajaisesta.

— Oi, rouva hyvä, ettekö siis tiedä, kuinka tänään kirkossa peuhataan? Koko kylä on siellä sitomassa köynnöksiä — alttaria koristaa paljaista ruusuista tehty köynnös, ja sen molemmille puolille on asetettu kauniita oleanderipuita.

— Mitä sitten on tulossa?

— Häät, rouva kulta! Huomenna viettää neiti Douglas häitänsä.

Sisaret vavahtivat, katsoivat toisiinsa ja sitten Pauliin. Tämä kieritteli sormissaan leivän murua ja näytti siltä, kuin ei asia ensinkään olisi koskenut häntä. Sisaret loivat jälleen toisiinsa katseen ja tarttuivat yhtaikaa Paulin käsiin.

— Tehän revitte minut palasiksi, lapset! sanoi hän väsyneesti hymyillen.

— Sittenhän siellä on tänä iltana kemut? sanoi isä, joka äkkiä oli käynyt hyvin virkeäksi.

— Luultavasti, luultavasti! vastasi emännöitsijä!

— Sehän sopii erinomaisesti! lausui vanhus.

— Erinomaisesti... Mitä tarkoitat? kysyi Paul.

— No tarkoitan vaan... että kummallinen sattuma... Samana päivänä, jolloin meillä oli tulipalo... Sanopas Paul, joka olit hereillä — mitähän kello oli, kun ensin näit tulen?

— Saattoi olla yhden aika.

— Niin, sinähän sen tiedät... Mitä sinä oikeastaan hait Helenenthalista, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta hyvä on... oikein hyvä... Nyt tiedän tarkoin mitä kello oli.

— Onhan siinäkin jotakin tietämistä, sanoi Kerttu nauraen.

— Niin onkin! vastasi ukko uhmaavasti. Saathan nähdä, tyttöseni, saathan nähdä...

Paul viittasi sisarille, että antaisivat ukon olla rauhassa. Kohta sen jälkeen tyttäret sanoivat jäähyväiset.

— Sinunhan piti puhuman Paulille, että ukolla oli jotakin salaista puuhaa ladon takana, sanoi Katri vaunuihin astuessaan.

— Aivan oikein! vastasi tämä, käski ajajan pysäyttää ja viittasi Paulin luoksensa.

Mutta vanhus, joka epäluuloisena kuunteli kaikkia, tuli myös paikalle, ja keskustelun täytyi jäädä.

Kun Paul tavallisella iltakierrollansa tuli keittiöön, kuuli hän isän pyytävän emännöitsijältä saviruukkua.

— Mitä herra Meyhöfer sillä tekisi? kysyi eukko.

— Tuumin tästä lähteä kuokkimaan morsiusiltana häätaloon! vastasi ukko ilkeästi nauraen. Ehkä heltiää minullekin hääkakusta muru.

Eukko oli läkähtyä nauruunsa, ja isä kompuroi huoneeseensa, jonka oven hän huolellisesti lukitsi.

Koko talo oli vaipunut lepoon; Paul vain vielä kuljeskeli pimeässä pihassa.

— Hän viettää siis huomenna häitään, ajatteli hän. Jos olisin hyvä kristitty, täytyisi minun rukoilla Isä meidän hänen onneksensa... Mutta niin hurskas en vielä ole... Luulen, että hän oli minulle hyvin rakas — rakkaampi kuin itsekään tiesin... Mutta kuinka on saattanut tapahtua, että olemme näin vieraantuneet toisistamme?

Paul mietti miettimistään, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen.

Kuu teki nousuansa suurena ja veripunaisena. Myrsky tuntui yltyneen; se vinkui nurkissa ja kohisi puiden latvoissa.

— Jos tuli tänä yönä pääsisi irti, niin ei se tyytyisikään paljaaseen vilja-aittaan, ajatteli Paul, ja muisti, että hänen täytyy kiiruhtaa asiamiestä toimittamaan palovakuutuksen valmiiksi. Sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua! lisäsi hän ja päätti mennä levolle. Päivä se on huominenkin ja — vielä lisäksi hääpäivä.

Varpaillansa hän hiipi makuusuojaansa, jonka hän oli sijoittanut isän huoneen viereen voidaksensa olla saapuvilla, jos vanhukselle jotakin tapahtuisi. Hänen ei tarvinnut sytyttää kynttilää, sillä täysikuu oli jo korkealla ja paistoi huoneeseen.

— Saankohan unta tänä yönä? ajatteli hän tuntia myöhemmin. Tuulessa lentävien lehtien varjot hyppivät hänen peitteellänsä, ja niiden lomista pilkistivät kuun säteet kuin valkoiset liekit.

— Tuona juhannusyönä oli kuu yhtä kirkas, ajatteli hän ja muisti, kuinka valkoisena Elisabetin yöpuku oli vilahdellut tumman viitan alta.

— Se oli elämäni ihanin yö, jupisi hän huoahtaen, päätti nukkua ja veti peitteen korvien yli.

Kohta sen jälkeen oli hän kuulevinänsä isän hiljaa nousevan vuoteestaan ja kompuroivan ulos. Selvästi eroitti hän, kuinka kainalosauva kalisi kuistin kivilattiaa vasten. — Kyllä kai hän pian palajaa, ajatteli Paul ja vaipui levottomaan unenhorrokseen, jossa häntä kaikellaiset pahat unet vaivasivat.

Kun hän jälleen heräsi, oli kuu noussut niin korkealle, että tuskin ainoakaan säde pääsi huoneeseen. Mutta pihamaa oli kirkkaasti valaistu.

— Kummallista, etten ole kuullut isän tulevan takaisin, sanoi Paul itseksensä. Hän nousi istualleen ja katsoi taskukelloansa, joka riippui vuoteen yläpuolella.

Se oli kahdeksan minuuttia vailla yksi... Kaksi tuntia oli siis kulunut.

— Olen varmaan nukkunut hyvin sikeästi, ajatteli hän ja aikoi jälleen laskeutua levolle, mutta samassa myrsky paiskasi ulko-oven kiinni, niin että koko rakennus tärähti.

Paul hyppäsi pelästyneenä vuoteestaan.

— Mitä tämä on?... Ulko-ovi auki... Isä ei siis vielä ole palannut?...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pukenut yllensä takin ja housut sekä syöksynyt ulos paljain jaloin ja päin. Ovi, joka vei isän huoneesta etehiseen, oli auki. Pelosta kalpeana Paul meni vuoteen luo. Se oli koskematonna, ainoastaan jalkapäässä oli peittoon painunut lovi. Siinä ukko siis oli istunut jäsentä järkähyttämättä istunut puolitoista tuntia nähtävästi odottaen Paulin nukkumista.

— Mitä taivaan nimessä tämä kaikki merkitsee? Hänen katseensa tarkasti koko huonetta. Nurkassa viruivat vaatekengät, joilla isä päivät umpeensa tallusteli, mutta saappaat, jotka samassa paikassa olivat seisoneet kuukausia käyttämättöminä — ne olivat poissa.

Oliko tuo rampa ukko lähtenyt yöllä kulkemaan? Paulin sydän oli lakata sykkimästä... Hän syöksyi ulos pihaan. Se oli valoisa kuin päivällä, paitsi niissä kohdin, missä rakennukset loivat varjoa.

Tuuli kohisi puissa ja vyörytti hiekkaa ilmaan; muuten kaikki oli hiljaista ja tyhjää.

Paul juoksi läpi puutarhan — ei jälkeäkään; tallin taakse — ei jälkeäkään... Mihinkä hän sitten on mennyt?

Koira vinkui koppinsa edessä — hän laski sen irti.

— Hae isäntä, Turkki!

Koira nuuski pitkin maata ja juoksi ladon taakse, missä olkiaumat olivat. Siellä oli niin valoisaa, että olisi saattanut löytää nuppineulankin. Mitään erinomaista ei näkynyt, ainoastaan yhdessä kohden oli olkia hieman pengottu.

Mutta mitä tämä on?... Kuka on pystyttänyt tikapuut seinää vasten — tikapuut, jotka vielä kaksi tuntia sitten makasivat maassa aitauksen sisäpuolella?

Ja... mitä taivaan tähden on tämä?... Kuka on avannut ullakon luukun, jonka itse olen sisäpuolelta salpaan pannut?

Maa tikapuiden juurella tuntui olevan kosteata... löyhkäsi paloöljyltä.

Vapisevin käsin Paul piteli olkia. Ne olivat märkiä, ja öljyn haju tarttui hänen sormiinsa.

Hänen polvensa horjuivat, ja kamala aavistus sai hänen silmänsä pimenemään. Suurella vaivalla hän kapusi tikapuita myöten luukulle.

Koira vinkui alhaalla.

— Hae isäntä, Turkki, — isäntä!

Eläin ulvahti iloisesti ja juoksi nuuskien yltympäri, kunnes se näkyi löytäneen jäljet.

Jännityksestä väristen Paul tuijotti koiran perään. Se suuntasi kulkunsa pihaportille. Sitä tietä isä siis oli mennyt.

Mutta sitten... sitten! Mihin koira sitten kääntyy?

− Hae isäntä, Turkki!

Koira ulvahti vielä kerran ja lähti sitten täyttä laukkaa — Helenenthaliin päin.

Helenenthaliin? Mitähän isä sieltä tahtoi? Mutta olihan hän iltapäivällä puhunut koematkasta sinne... Ja sitä sanoessaan hän oli nauranut ilkeästi... Ja kun oli puhe tulipalosta — mitä hän tarkoitti sanoilla "sopii erinomaisesti?"... Ja tänään... Miksi juuri tänään?

— Nyt täytyy saada selitys arvoitukseen, ennenkuin on liian myöhäistä.

Apua etsien hän katseli ympärillensä. Hän pisti kätensä koneellisesti luukusta sisään ja sai kiinni lyhteiden alle piiloitetun läkkikannun sangasta... Se oli paloöljysäiliö, jonka hän eilen oli täyttänyt. Ja kenenkä kehoituksesta? Kuka oli tullut ja sanonut...

— Isä, isä! Mitä aiot tehdä Helenenthalissa? Kuinka paljon oli nyt jälellä kannussa? Se oli tuskin puolillaan.

Ja sitten Paul haparoidessaan sai käsiinsä tulitikkuja, joita oli hajallansa kannun ympärillä...

Silloin putosi side hänen silmiltänsä. Kuului tuskan huuto: Hän on mennyt polttamaan Douglasin taloa!

Kaikki hänen silmissään pyöri ja huojui, ja hän olisi pudonnut maahan, jolleivät hänen kätensä olisi suonenvedontapaisesti olleet puristuneet kiinni reunapuuhun.

Nyt oli kaikki selvillä:... isän sekavat puheet, hänen naurunsa ja uhkauksensa.

Mutta vielä oli aikaa. Ukkohan raahusti sauvansa varassa. — Jospa otan hevosen ja karautan perässä! tuumi Paul.

— Hevonen! kiljaisi hän ja hyppäsi tikapuilta maahan.

Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä: Miksi isä kysyi niin tarkkaan sitä aikaa, jolloin tulipalo meillä alkoi. Tahtoiko hän kostonsa tapahtumaan samalla kellonlyönnillä? Taivas! Silloin on kaikki hukassa!

Kello yksi oli aika, jonka sanoin hänelle, ja nyt on kello yksi...

Epätoivon kauhu valtasi hänet, hän riensi jälleen ylös tikapuille.