Part 11

-- Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat -- etkö pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi taas vieroittaa hänet kodista?

Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:

-- Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen. Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.

-- Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan sinulta niin suurta anteeksiantamusta.

-- Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.

Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa, joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle kirjeen:

'Kunnioitettava herra Tohtori!

Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen päivän.

Kunnioittaen: _Aino Vanaja_.'

XXXI

Lähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt Elisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista keskustelua.

Majatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi häntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta. Sisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei mielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat seisoivat matkan päässä toisistaan.

Aino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen silmissään oli ihmeellinen hohde.

Hannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin paljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen puhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen ollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku oli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana, keltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset silmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista surevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja saavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:

-- Olen ajatellut... että teillä yksinäisenä naisena näiden asianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia... tarkoitan käytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä. Jos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä palvelemaan.

-- Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta olen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén minua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.

Hannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä hänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut, kun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja itsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen edessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada täysi selvyys kohtalostaan.

Hän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:

-- Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme tehdä teille muutamia kysymyksiä?

-- Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.

-- Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?

-- Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita...

Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.

-- Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen? Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.

-- Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti lupauksensa.

-- Ja te... lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut kustantaa opintonne?

-- Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi... silloin tunteemme sointuivat yhteen... kihlauduimme muutama päivä ennen hänen surullista loppuaan...

Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden. Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.

Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.

Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:

-- Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä kantamaan suruanne.

Aino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg käänsi pois katseensa ja läksi.

* * * * *

Sillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui Veikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja kuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan. Odottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut rouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta tietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa oli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä kertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt levottomaksi.

Veikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan odottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle uskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka kuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi juhlallisesti:

-- Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa rouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille, jos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.

Elisabet repi kuoren auki ja luki:

'Rakas Elisabet!

Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi. Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut tuoda tämän kirjeen perille.

Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille, y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.

En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.

Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa, tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään, antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti, kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi, silloin kun lepään maan povessa.

Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.

Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava

_Yrjö Vahtera_.'

Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin.

Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen suruaan.

Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:

-- Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?

Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:

-- Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko hänen kohtalonsa.

-- Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden, virkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten puolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun saapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että jalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu kirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun viimeisen tahdon.

Kun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo Myyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli riisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo Myyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin. Yrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta, armoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä rivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi hänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu Huhta huusi:

-- Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!

He jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni läheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja hautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni. --

Elisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän enää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein eteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen valo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän riensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, "Atenalaisten laulun", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran miehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi sisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.

Kun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meni Elisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki siellä Veikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavisti Elisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahteran kirjeen, hän virkkoi:

-- Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin tekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille elinajaksi nöyräksi tekevän muiston.

XXXII

Toukokuun lopulla nuori suvi heloitti kukkeana.

Elisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin koristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän aikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä tämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden. Aavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt kasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.

Tästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä päämäärä.

Veikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä kasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.

Tämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen korjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.

Nuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneet Herran huoneen.

Oli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin hartaushetkellä.

Alttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen puhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää Kristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:

"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta toisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten hartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme niin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan ja tukemaan toisia kärsiviä.

"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se musertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä voimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka hyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa muita.

"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.

"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta orjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt osan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat meille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta tarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet veljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat uhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta. Ja ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat maalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi vastaanottaa: vapauden.

"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana voimana?

"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme, eripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin ja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin. Eikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa isänmaanrakkauttamme leimuamaan? -- -- --"

Sitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen lieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana ja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli kaunistanut Herran huonetta.

Peite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai katsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat sen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat Kristuskuvan kärsivät kasvot.

Nuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä lyhyt juhlahetki oli päättynyt.

Elisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi Koivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran jäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun paljastajaisiin.

Veikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön seurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.

Keskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat raikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu tunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.

Vaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli laskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen onnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt tyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.

Ja hän aikoi tavoitella sitä tyydytystä, jonka tarjoaa mielien valistaminen, haavojen parantaminen, kärsimysten huojentaminen.

Ja niitä seudun nuoria, joille hän oli koettanut selvitellä elämänkatsomustaan, ja lähinnä omaa poikaansa, hän tahtoi innostaa yhtymään hänen liittolaisikseen.