Part 10
Huolimatta kovasta säikähdyksestään Hannes Borgilla oli sen verran mielenmalttia, että puhelimitse kutsui kirkonkylästä lääkärin työväentalolle, mainiten, että hänen poikaansa siellä oli vaarallisesti puukotettu. Hän pyysi lääkäriä kirkonkylästä lainaamaan auton, jotta mitä pikimmin pääsisi perille.
Kiireessä hän Forsgrénille kertoi, mitä oli tapahtunut, jätti hyvästi ja alkoi renkipojan kanssa täyttä laukkaa ajaa työväentalolle, jonne oikotietä yli jään oli noin kilometrin matka.
Renkipoika kertoi tapauksesta lähemmin. Väinön ja Vapun Junun välille oli syntynyt riita -- Heti Vaaksan tähden -- ja Junu oli sen kestäessä vetänyt puukkonsa ja iskenyt Väinöä rintaan. Poliisi oli vanginnut Junun, joka oli tehnyt sitkeää vastarintaa. Tämä järjestyksenvalvoja ja paikalle osunut suojeluskuntavääpeli olivat vaatineet iltaman keskeyttämistä, mutta heidän vaatimustaan ei oltu otettu huomioon. Saapuessaan perille Hannes Borg kuuli sisältä tanssin töminää.
Hän riensi eteiseen. Väinö oli laskettu pitkäkseen penkille, ja hänen päänsä alle oli asetettu kokoonkääritty likainen vaatekappale. Hänen kasvonsa olivat sinervän kalpeat ja hänen rintaansa isketystä haavasta kohisi esille ilmaa. Hän näytti hyvin heikolta, mutta oli vielä niin tajuissaan, että tunsi isänsä. Hän soperteli käsittämättömiä sanoja, mutta oli silloin tukehtumaisillaan, ilma kohisi rajummin esiin haavasta, ja suusta valui verta.
Hannes Borg piti tätä kaikkea arveluttavana, mutta ei tietänyt mitä tehdä ja odotti levottomana lääkäriä. Ennen pitkää tämä saapuikin autolla, ja nähtyään potilaan hän totesi, että haava ulottui keuhkoon. Kun hän painoi kätensä haavaa vastaan, lakkasi ilma virtaamasta esiin, ja sairas näytti hengittävän helpommin.
Viipymättä lääkäri ompeli haavan kiinni, ja kun tämä oli suoritettu, tahtoi horroksestaan herännyt Väinö taas puhua, mutta samassa valui taas suusta verta.
-- Älkää puhuko, kehoitti lääkäri. Täytyy jonkun aikaa olla aivan puhumatta.
Lääkäri kääntyi Hannes Borgin puoleen, joka henkeään pidättäen oli seurannut haavan ompelemista, ja sanoi hänelle hiljaa:
-- Jumalan kiitos, ettei keuhko ole sen pahemmin vioittunut, kun verta ei tule sen enempää. Ja olipa onni, että tulin näin pian.
-- Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.
-- Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta minne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi lähettää, ei ainakaan heti.
-- Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?
-- Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.
Saatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin tilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin kantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan, osottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä. Yöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta, että sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.
XXVIII
Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi toivoa poikansa paranemista.
Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla oli asettunut, hän sanoi:
-- Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.
Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan, ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.
Pari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi illalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä, totesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus oli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas, jonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.
Helsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa odotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut isäänsä.
Aamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka ilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös kirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän suojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti Aino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman. Tämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut hänen ulkomaanmatkaansa varten.
-- Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen ei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja tulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan sen.
Hannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli välttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:
-- Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele minua katkerasti.
-- En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli, että ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti, ettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele katkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut unhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.
Väinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.
-- Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi... ettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran nähdä hänen kuvansa...
Hannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa mielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:
-- Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut liiaksi heltymään...
-- Olen aivan tyyni...
Hannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi sen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän näytti muuten rauhalliselta.
* * * * *
Puheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan paikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä leikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se kävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä oli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että pahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli valvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että hän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän pani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli poissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja hänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua. Ja vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli lääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.
Väinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari viikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä saattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa kohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään ja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno, ettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ ja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.
Mutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan puheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti myös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet itseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut potilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa, sen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren nukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.
Eräänä päivänä Väinö sanoi:
-- Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin hyvyytenne koskaan palkita?
Hannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen toipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.
Ja toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla mainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita vähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan, ja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että Heti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa juoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko hän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että voihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt puukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen, että hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi, niin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi puhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen anteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä halusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.
XXIX
Hannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia. Hän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla auton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa suojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää Eversenin kohtaamista -- epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa -- päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä johti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti Vanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka kasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos apteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja tervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.
Poiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että äskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä piilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin kosketuksesta...
Elisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä herttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.
Elisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa välejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi sensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti kuin hän hänet näki naapuripitäjässä.
Elisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty, ja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten valojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni kotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.
Seuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten ystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja harvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen pitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden hyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.
Kuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran piirustuslahjoja -- perintö Borgin suvulta -- Elisabet lupasi antaa hänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää. Väinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin huvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.
Hänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi matkustaa takaisin Helsinkiin.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla maalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli niitä kauan ja huudahti:
-- Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa jotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin liioitteluihin.
Vähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet epäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.
-- En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä -- näin hän alkoi -- kun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en ulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.
-- Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin suuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin vaikea kestää koko totuutta.
Elisabet jatkoi:
-- Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa lämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän intohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka päivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin, luona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.
-- Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?
-- Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään kirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin, miten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa, kuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän huomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli huomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että ennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan aikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että minä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin hienoon täysihoitolaan.
-- Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen elämään?
-- Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet silloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen mukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.
-- Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?
-- Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi Berliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan siellä en voi sanoa mitään.
Heidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi vaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että hienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen sisällyksen ja virkkoi:
-- Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.
-- En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on sinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.
-- Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan ja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan Louhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa mielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän ja kuoleman välillä -- ainakin mikäli minusta tuntui -- ja hänen paranemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni etupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta. Kun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät vakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää hänet... niinkuin hän on tehnyt ennenkin.
-- Ja silloin?
-- Silloin koetan tukea hyljättyä.
Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:
-- Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
-- Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon...
XXX
Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.
Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi, miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä ajassa käynyt.
Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö, joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan. Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
-- On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?
-- En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.
-- Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.
Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä. Lääkäri jatkoi:
-- Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi, niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä, mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu, administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle luonteelle. Hän teki itsestään lopun.
Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta kapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt. Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti Vanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.
Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti, ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.
Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella. Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
* * * * *
Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet kiintyneet isäntäänsä.
Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.
Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.
Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan, että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.
Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä tiedot.
Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa. Hän ajatteli: -- Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä. -- Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.
Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää, ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.
Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta hänen ajatuksensa olivat raskaat.
-- Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin tulo olisi hänestä kiusallinen!
Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli: _Amore del paria_ -- Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan, lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: -- Nuori paaria -- ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva hindulainen -- oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin unelma: _bella come un sogno_. Ja ajattelematta seurauksia hän oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa, että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja. Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:
-- Hän on tuo onneton kuninkaantytär.
Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan. Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden voimakkaaseen tuoksuun --.
Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia. Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä, hän aikoi pyytää hänen kättään.
Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.
Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.
Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä. Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui senverran, että sai sanotuksi:
-- Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?
-- Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.
-- Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut rikkaudesta ja suuren maailman humusta.
-- Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet nöyräksi.
-- Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.
-- Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.