Part 4

Joskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi rakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee kuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy Ranta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään? Onko ehkä niin, että hän _sieltä_ on hankkinut itselleen tuon tyynen pidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin, ja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on itse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa tuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja sentään... Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka rakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.

"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!"

Hänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän vaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan. Ja yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu niinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka eivät löydä rauhaa.

Yksi on varmaa.

Se, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä, niinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.

Kuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää toiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.

XVI

"Sinä siis väität, ettet ole onneton."

"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän, että vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin käyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin sitä."

"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?"

"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta jotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa vain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos, niin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai haaveillutkin kaikenlaista."

"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin...?"

"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin etsisin."

"Mitä?"

"Piru, jos minä sen tiedän."

"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?"

Suontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut ja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista sisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten ajatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli poistettu.

"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on järjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?"

Ranta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana, hiljaisena ja hyväilevänä.

"Petetty!" toistaa Suontaan Heikki karusti. "Ei minua kukaan ole pettänyt."

"Sitten minä en ymmärrä sinua ollenkaan."

Ymmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän tarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei osaa sanoa.

Keväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona tippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin huoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät ajatukset tiukasti määrättyä asiaa.

Miten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa hämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti auringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi. Hämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.

"Sitten en minä sinua ymmärrä."

Taaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan tytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden hautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät tule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.

Kuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin lämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana, ei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen kuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen jälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa petetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu hymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.

Naisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista, palauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä sellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat hänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät ruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän viimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä, naurahtaa hän mielessään: "On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne toisistaan pääsisivät."

"Mitä sinä naurat?" kysyy Suontaan Heikki.

"Enhän minä nauranut."

Eikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä ei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen ovipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi itse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos tuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä vaimennetaan: "Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä." Niinkuin ei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden samanarvoisten.

"Nauroitpa sinä", väittää Suontaan Heikki.

"Taisin todellakin itsekseni hymähtää."

"Mille se sitten oli?"

"Sille, että sinä olet niin lapsellinen."

"Älä sano että lapsellinen."

"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi on ainoa nainen maailmassa."

"En minä toki niin lapsellinen ole."

Johonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas verensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun ajatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen silmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo ja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja hän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot hehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa, petetty ja poisheitetty?

Nainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen liikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee mieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se puhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän ole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon, omassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta et tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin mitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse eikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta palosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi. Arvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja astuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät puoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät hänen ympärilleen.

Vasta silloin hän kuiskaa:

"Pane edes ovet säppiin."

* * * * *

Ja tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon lämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla puuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa eikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen maailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.

Ranta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä, mutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy puuskuttaen.

"Herra siunatkoon", huohottaa hän, "mitä tästä nyt tulee?"

"Mistä sitten?" kysyy toinen tyynesti.

"Tästä!"

"Ei mitään."

Ja naisen äänensävyssä on melkein naurua.

"Mutta mitä Luojan nimessä sinä oikein tällä kaikella tarkoitit?"

"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä menen huomenna kihloihin."

"Sinä — kihloihin huomenna...?"

"Niin. Ei minun sulhasmieheni mikään mallikappale ole."

Suontaan Heikin silmissä pimenee. Hän ei ymmärrä tästä kaikesta mitään.

"Oletko ennen ollut — tällaisessa?" kysyy hän miltei nöyrästi.

"En", vastaa nainen jyrkästi.

"Sano minulle sitten", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee epävarmuuttaan, — "sano minulle sitten... rakastatko minua?"

Hän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän toivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään hän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii, kasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja laskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta kuuluu iloisesti:

"E-en, en ainakaan enää."

Silloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin kerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.

"Mitä tämä peli sitten on?" huutaa hän. "Vai oletteko te, perkeleet, kaikki samanlaisia?"

Naisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän vastaa:

"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi."

XVII

Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin hän sen menettääkin.

Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?

Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee, valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset, repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman nähtäväksi.

Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.

* * * * *

Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:

"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne meidän hautausmaahan."

Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.

"Onhan se, on", vastaa hän.

"Ja että sille olisi pystytetty patsas."

"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin, mutta isäntä tahtoi niin."

Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei tunne ääntään, kun hän jatkaa:

"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."

* * * * *

Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa. Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.

Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain sormellaan:

"Tuossa se on."

Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.

"Nikolai Sarkka", lukee hän kullatuista kirjaimista.

Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta. Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli kiilloitettu.

Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."

* * * * *

Eikä Helmi itke jäätyään yksinkään.

Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä viimeiseen asti pettänyt.

Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat...

Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen täytyy nukahtaa.

Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.

XVIII

Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.

Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on sabatti.

"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa. Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."

Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.

"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että menen?"

Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö, piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme. Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa, että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka... vaan siitä ei kannata sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.

"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä."

Kyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.

Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala laskee ja vaihtuu toiseksi.

Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.

Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen, kelpaako hän enää Helmille?

Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät. Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.

Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä, ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi. Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.

Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen. Silloin tällöin ajaa ohitse reki.

Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.

Mitä hän sitten kirjoittaisi?

Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä tarvitse odottaa takaisin?

Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.

Mitä tämä muu sitten on ollut?

Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja, kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen sylistä."

Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut, niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.

Ketä hän siis lopulta syyttää?

Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.

Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.

"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!"

Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:

"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.

Heikki."

Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä panematta postiin.

XIX

Kuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.

Mutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.

Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä: "Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.

Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta. Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:

"Valjastakaa!"

Sitten hän menee äitinsä luo.

Saaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään hän pitää tytärtään kädestä.

"Syytä meitä, Helmi", sanoo hän, "syytä meitä. Emmehän me ymmärtäneet."

"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan minulla vapaan ihmisen tahto."

"Älä vaan tee itsellesi mitään. Rukoile Jumalaa!"

Tytär naurahtaa. Naurusta kuultaa miltei iloa.

"Se on rukoiltu jo", vastaa hän, "ja on kai kuultukin".

"Minne sinä sitten oikein aiot?"

"En muuta kuin hakemaan Heikkiä."

"Kun et vaan, tyttöpahanen..."

"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja minunhan se on kannettavakin."

Saaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve käsi ei tahdo päästää otettaan.

"Kun Jumala olisi kanssasi", sanoo hän.

Mutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän puristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää vavahtamasta.

XX

Saaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.

Ja vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?

Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on. Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan, niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.

Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin asettanut.

* * * * *

"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin Heikistä."

Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja kasvot kovenevat.

Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun hän kysyy:

"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"

Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava kysymyksensä.

"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän yksinkertaisesti.

"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä ja lähti sitten jonnekin."

Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.

"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen tilaisuus."

Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta puolestaan voi.

Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa. Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani, minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa paikata.

Ja hän vastaa hyvin hiljaa:

"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."

"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te miestäni?"

"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa. Siihen sisältyy jo kaikki."

Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.

"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä, toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."

* * * * *

Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky katosi kuin varjo.

Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten olisit haudassa.

Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa, tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain kerran.

XXI

Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.

Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai ajettava joku tunti päivässä.

"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?"

Tässä ei auta hämmästeleminen.

"Kyllä siihen joku päivä vielä menee."

Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja ihmettelee.

"Yhä sinä vain olet kaupungissa?"

"Aina vain. Näkyy asioita riittävän."