Part 3

Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista näkyvät tulet.

Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen, että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.

Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se vähän niinkuin kuuluu asiaan.

Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.

Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.

XII

"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.

Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää, kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.

"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."

Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu menee hymyyn.

"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä, että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."

"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".

"Vai niin", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.

Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:

"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?"

Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:

"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä aikaa kun käyn sanomassa kahvista."

Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.

"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen aina ollut."

Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.

"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.

"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä miehille."

"Suotta vain heille vaivaa."

"No niin sitten. Otapas kahvia."

Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!

Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.

"Sinun piti sanoa minulle jotakin."

Ääni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.

"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se niin ollut?"

"Oli, niin se oli."

"Ja miksi?"

Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä. Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta". Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.

"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa hän salaa alaspainuneiden luomien alle.

"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on nähtävyys kotonakin".

Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu, eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:

"Siksipä juuri."

Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja kirkkaalla äänellä sanoo:

"En ymmärrä mitä tarkoitat."

Ja kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:

"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta huolimatta."

Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.

"Tarkoitatko", kysyy hän, "ettet enää välittäisi vaimostasi?"

Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.

Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi, lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.

Hän aikoo vastata:

"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan."

Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.

Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän taas kysyy:

"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?"

"Minä koetan."

"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa."

"Kyllä kai, mutta..."

"Mutta mitä?"

"Oletko siitä kovin vihainen?"

"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua, ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."

* * * * *

Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi miesparka!"

Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.

Pitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!

XIII

Saaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia. Joku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa talon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta maantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti. Kaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas maantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän muutamissa talon ikkunoissa tulet.

Hän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan. Eihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta sittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja jakaisi ostokset aamulla.

Pihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen. Hän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään tavaransa.

Sitten hän aikoo ilman muuta mennä huoneeseensa.

* * * * *

"Vai niin. Joko sinä tulit?"

"Jo."

"Minä olen pitänyt sinulle illallista."

"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat."

Heikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja huolehtimisensa häntä tuskastuttaa.

"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras", sanoo hän. "Älä vasta ainakaan minun takiani valvoskele."

"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä. Ja kyllä minä mielelläni valvon."

Helmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet aseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun toinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?

"Etkö sinä syö?" kysyy Helmi.

"Ei minun ole nälkä", vastaa mies ärtyisästi.

"Kuule... tuota... eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?"

Se tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin kuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten Heikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.

"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi", sanoo hän miltei vavisten, "ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja passaileminen".

Helmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta hänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.

"Enhän minä tahdo olla sinulle paha", jatkaa Suontaan Heikki, "mutta joka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun on vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla niinkuin ennenkin?" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. "Rukoilen Jumalaa, että vielä uskoisit", nyyhki hän.

Suontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.

"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan", sanoo hän, toivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.

* * * * *

Mutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä. Hänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan hänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei ollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen, niin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan oli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta ja mennä Helmin luo.

"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu", sanoi hän lempeästi, "niin että älä siitä välitä".

"En toki", ja vaimo hymyilee kyyneltensä läpi, "onhan sinulla oikeuskin..."

Oikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän seisoi sanattomana ja neuvottomana.

"Hyvää yötä", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.

Kun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei hän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä havitellakaan.

XIV

Tapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut parhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta sittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan ja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä kitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.

Ja hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä ruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta ja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.

"Oltiinko teiltä joulukirkossa?" kysyy hän.

"En sattunut huomaamaan."

"Helmi ja Heikki siellä olivat. Taisi väestäkin olla joku."

Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet, juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.

Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää hänen huulillaan.

"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."

Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja — niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko niinkuin ei olisi mitään sanonut.

"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."

Saaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.

"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."

"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen valvova ja valmis..."

"Mitä tuo lienee..."

"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."

"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa."

Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan. Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen, korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta, kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun päätökseen hän voisi tulla.

"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?"

Saaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.

"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on kamarissaan. Mene sinne."

* * * * *

Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.

"Ka, yksinpä sinä oletkin", tervehtii äijä. "Yksin."

"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä."

"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata."

Suontaan äijä melkein säikähtää. "Ei, en minä nyt", sanoo hän hätääntyneesti, "sinulle vain minulla olisi asiaa".

Suontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja odottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei keskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella, mitä isällä on sanomista.

Vaan äijä aikailee, hän ei tiedä, mistä päästä aloittaisi.

"Ei kai kukaan ole kuuntelemassa?" kysyy hän varovaisesti.

"En minä usko."

"Kyllä Helmi kuuntelee oven takana, minä tiedän sen."

"Jos sattumalta lie kuullut, vaan ei kuunnellut."

Ja kun äijä ei vastaa, jatkaa poika:

"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne minua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen kuulemaan?"

Nyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin näkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää menet toimittelemaan.

"Te kai ajattelette nyt", kysyy poika odottamattakaan vastausta, "että meistä pitäisi tulla ero?"

"Kun ne asiat meni sille mallille."

"Mille?"

"Kyllä sen itse tiedät. Toiselle siinä kunnossa ja sitten sinut otti."

"Kuka sen on sanonut?"

"Sä itse kans, jos muistat."

"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä härkäsen."

"Ja Helmi itse."

"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle joskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä ensi tunnit puhutte mitä puhutetaan."

"Vaan sinulle on, tiedän mä, tarjottu eroakin Saaresta ja maata ja rahaa."

"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa vielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te kai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon."

Suontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei minnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.

"Minä ajattelen vain", sanoo hän, "että jos tästä teidän elämästänne ei mitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne."

"Mikä on, ettei tulisi?"

"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja niin poispäin."

"Jaa, se on eri asia. Helmi on kipeä."

"Sittenkö se muuttuu."

Suontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata. Keskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.

"No, jos mukamas ero olisi tullut", kysyy hän, "niin mitä sitten olisi pitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?"

"Vaikka niinkin. Ja kyllä kai sinulla ottajia olisi."

"Ei se niin varmaa ole."

"Kyllä minä tiedän ja sinä myöskin."

Poika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein puuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.

"Kyllä minä tiedän", sanoo ukko toistamiseen ja kipakammin.

Silloin poika päättää, että keskustelu nyt saa katketa.

"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava", lopettaa hän, "ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten etujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä teidän tarvitse tähän enää puuttua."

Eivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet niinkuin hän itse oli aikonut.

Lyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki kuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi valoa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja omaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.

Sillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja kestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset avioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä antaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä edessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.

Viereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen, oli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi päinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento oli niin liikuttavan avuton ja pelokas.

* * * * *

Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä enemmän hän lämpenee.

Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä, jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja, tuskallinen katse ja sitten Helmi...

"Ei, perkele", päättää hän. "Menetän järkeni, jos ajattelen enempi."

Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä hyvästijättöjä.

XV

Saaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin on tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä kauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään, olla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se tunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi tekevänä.

Silloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle: "Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä et ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et Heikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty tuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto. Hyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon kyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa mallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä muistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon. Niin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun."

Niin mitä hän silloin tekisi?

Hän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa kysyvästi ja kysyisi: "Pitääkö minun hypätä?"

Ja kun puhuja vastaisi: "pitää", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja rientäisi talvista polkua järvelle.

Se puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa päätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus iankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin yhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.

* * * * *

Kuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon emäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä hänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa hänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja päätellä miten parhaaksi näkee.

Helmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se pinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi, mutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä tavoin, ettei olla pahoja.

Ja yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään mitään.

* * * * *

Kunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät ajat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja kuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta hän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.

On hän koettanut yhä Heikkiä lähestyä.

Kerran hän oli sanonut hänelle näin:

"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen tila, onhan meillä siihen tilaisuutta."

Ja Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin olisi miettinyt asiaa.

"Oletko sinä ajatellut, minne me muuttaisimme?" oli hän lopuksi kysynyt.

"En, mutta minne vaan, mahdollisimman kauas täältä."

Yhä oli Heikki miettinyt. Mutta viimein hän oli asian ratkaissut:

"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut, että olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä... tuota... olisivat tällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me sellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat."

Ja oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin aina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen mieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.

"Heikki!"

"Niin. Oletko sinä sairas?"

"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta tahtoisit minusta eron."

"Joka kerta kun olet tuota kysynyt, olen vastannut että en."

"Vaan jos sinun olisi parempi ilman minua."

"Miten niin parempi?"

"Jos sinä rakastaisit tai oppisit rakastamaan jotakuta toista."

"Onko meillä ollut tästä asiasta ennen puhetta?"

"Voi, enhän minä muista. En minä muista nykyisin mitään."

"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala itse hakea eroa."

"Kun sinun vain olisi hyvä."

"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan vaikka huomispäivänä."

Tällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit joka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä vain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.

* * * * *

Ja nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes uhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa lasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa kuin milloinkaan ennen.