Part 6

Ja kalliolla neiti Tuoss' istui ihana, Ja hajallehen heitti Hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummallista Hän lauleli sukeissaan. Voi sitä ken lumoavaista Kuul' laulua kerrankaan!

Venheessä poika sousi -- Het' iskuin palavin Silmänsä tuohon nousi, Ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa Sen poikasen pyörre vei. -- Sen lumous-laulullansa On tehnyt Lorelei.

Louhikäärmeen[8] tappaja.

(Schiller.)

Miks rientää kansa kohisten Kuin koski kautta katujen? Tuliko Rhodossa nyt riehuu, Kun sekaisin näin kaikki kiehuu? Ritarin ratsuilleen ma nään Keskellä kansajoukon tään, Ja, ihme, hänen jäljestähän Otusta kummaa vedetähän, Kuin louhikäärme muodoltaan! Kas kita kuinka irvistääpi! Urosta ynnä saalistaan Vuorottain kansa ällistääpi.

Tuhansin äänin huudetaan: »Tulkaatte syöjää katsomaan, Mi nieli karjaa, nieli kansaa! Täss' sankari on, voittajansa! Mont' ennenkin on lähtenyt, Petoa tappaa käennyt, Eip' yhtään heistä nähty jälleen; Ylistys uljahalle tällen!» Näin luostarille saavutaan. Johannes-ritarit jo tässä, Kiireesti kokoon tultuaan, On neuvokuntaa pitämässä.

Nuor' urho kainoin askelin Nyt astuu eteen mestarin; Muu kansa huutain huikeasti, Tuugeikse jälkeen saaliin asti; Ja nuorukainen lausuu näin: »Ritarin tehtävän mä tein: Mä louhikäärmeen, maamme turman, Tuon tänne, se sai multa surman. Taas auk' on matkustajan tie, Iloisna karjat ulos juoksee; Vaaratta polku on, mi vie Vuorelle armokuvan luokse.»

Mut päämies silmin ankarin Näin nimeää: »Työn sankarin Teit ritarina uljahana; Miehuus on miehen kunniana. Vaan mik' ens' tehtävä on sen, Ken soturina Kristuksen On saanut ristin viittahansa?» Tään kuullen vaalistuvi kansa. Mut punastuen kumartaa Ja lausuu jalo nuorukainen: »Ken ristin tahtoo omistaa, Ens työkseen olkoon kuuliainen.»

»Sen säännön», vastaa mestari, »Rohkeesti rikoit, poikani. Totellen hillitöntä mieltä, Teit työn sä, minkä laki kieltää!» Tähänpä toinen: »Valtias, Oi päätä vasta kuultuasi La'inhan tosimieltä myöten Ma luulin tekeväni työtän'! En huimapäänä lähtenyt, Kuin taistelun tään päätin koittaa. Ma pedon olen pyytänyt Tempuilla sukkeloilla voittaa».

»Viis säädystämme, vahvimmat Uskomme tukipatsahat, Jo oli saaneet surman tästä, Kun kielsit meit' yrittämästä. Mut harmi, halut sotaisat Sydäntän' yhä kalvoivat; Viel' unissainkin kaiken yötä Mä läähättäin tein verityötä. Ja koska aamu aina vaan Toi uuden huolen, uuden vaivan, Hurjistui mielen' tuskistaan. Ma päätin koittaa nimeen taivaan».

»Mi nuorukaista kaunistaa? Mist' urho parhaan maineen saa? -- Näin mietin. -- Missä töiss' on nähty Nuot miehet, joist' on runot tehty, Jotk' epä-usko pakanain Asetti säätyyn jumalain? Rohkeilla retkillään he monta Petoa tappoi luonnotonta, He kävi kimppuun leijonain Ja paini Minotauroin kanssa, Kernaasti vertaan vuodattain, Kun voivat auttaa vertaistansa».

»Ja kristittykö miekallaan Sais tappaa Sarasenin vaan? Vain kaataa epäjumaloita? Ei, pahat kaikki pitää voittaa; Hän luotu onpi voimallaan Hädästä kaikest' auttamaan! Mut' taito voiman apun' olkoon, Miehuuden oppaaks äly tulkoon. Näin mietin usein, katsomaan Kun pedon jälkiä ma läksin. Soi Herra viimein neuvoaan; Riemulla huusin; nyt sen keksin»:

»Eteesi astuin, nimesin: Mun tekee mieli kotihin -- Sanasi, Herra, luvan antoi; Mun laiva meren yli kantoi. Ja kotirantaan päästyäin, Ma käskin sepän kiirehtäin Minulle kuvaa laittamahan, Kuin louhikäärme muodoltahan. Lyhyitten jalkain nojallen Hän paksun rungon rakentaapi, Ja rautapaidan suomuisen Sen selkä varjoksensa saapi».

»Pitkäksi kaula koikistuu, Ja niinkuin Manan portin suu On ammollansa kita suuri, Kuin saalistaan se haukkais juuri. Ja reunaa myöten uhkaavat Terävät piikkihampahat; Miekalta näyttää hiotulta Sen kieli, silmät iskee tulta. Ja viimein häntä määrätön Kaikk' kierrelty on renkaillensa, Kuin ois jo surmakääröhön Se saanut miehen ratsuinensa».

»Näin kaikki tarkkaan kuvataan, Harmaalla häijyks maalataan: Kuin sisälisko eestä, takaa Kuin käärme näyttäin, otus makaa. Valmiiksi saatuani sen, Kaks koiristani valitsen, Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata Myös metsähärän murtajata; Niit' ärsyttelen yhä vaan, Kehoittain vimmaan kiihtyneitä Kuvahan hampain tarttumaan, Ja käskyilläni neuvon heitä».

»Miss' alta hampaan sija on, Kun vatsa onpi suomuton, Siihenpä käsken tarttumahan, Terävin hampain haukkaamahan. Mä itse, ase pivossan', Kiihoitan oivaa orhian', Arabilaista suvultansa, Ja kun se hirnuu tulissansa, Kannukset pistän kupeesen, Ja louhikäärmeen päälle karkaan; Ikäänkuin tappaakseni sen Kädestä peitsen heitän tarkkaan».

»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin Ja karkaa pystyyn vaahtosuin, Ja koirat vinkuu tuskissahan, En lakkaa, koitan uudestahan. Kuukautta kolme peräkkäin Heit' yhä harjoittelin näin, Siks kun he taipui työlle tällen, Palasin sitten tänne jälleen. Vast' aamu kolmas mulle nyt Rannoilla näillä kerkes koittaa; En paljon yhtään levännyt, Niin harras halu oli voittaa».

»Sill' uusi murhe kotimaan Kiihdytti vihan' uudestaan: Kaks paimenta, mi eksyi suolla, Taas löyttiin raadeltuna tuolla. Nyt päätöksen teen joutuisaan, Totellen sydäntäni vaan. Ma käsken kantapoikiani, Käyn selkään ratsun neuvomani, Myös jalot koirat kanssan' vien, Ja ankaran sun kieltos tähden Ma kuljen salaa syrjätien. Ilolla taisteluun näin lähden».

»Sä tiedät, Herra, kappelin, Min käsky jalon mestarin Rakensi vuoren kukkulalle, Mist' yltää silmät avaralle. Se pien' on, näölt' arvoton, Mut ihmekuva sisäll' on: Maria neitsyt lapsen kanssa, Edessä viisaat polvillansa. -- Huipulle jyrkkä porras vie, Astinta sata vaivalloista; Mut vaivasi, kun loppuu tie, Jesuksen näkö kohta poistaa».

»Juurella tämän kallion On luola jylhä, pohjaton, Suon sumust' aina kosteana! Siin' ei näy päivää, kuutakana. Sen sisälläpä päivät, yöt, Mielessä aina murhatyöt, Sikiö Manalan tuo häijy likellä temppeliä väijyy. Ja tuhotietä kulkemaan Kun sattuu vaeltaja raukka, Jo karkaa peto piilostaan Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».

»Edellä tuiman taistelon Viel' astun vuorikirkkohon; Mä Kristus-lasta rukoelen, Synneistä itsen' puhdistelen. Vaan sitten rautahaarniskan Jo puen päällen' kirkkahan; Ma tempaan peitsen käteheni, Ja astun alas toimelleni. Jäljelle kantapojat jää, Viimeiset käskyni kun saivat; Orihin selkään hyppään mä. Nyt varjelkohot mua taivaat».

»Kun joudun siitä lakeaan, Jo koirat kohta haukkumaan; Pelolla kuorsuu ratsu parka, Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa. Näenpä aivan liki tuossa Jo inhoittavan kimpun suossa: Paisteessa päivän peto makaa. Sen päälle koirat käyvät takaa; Mut nuolina he pakenee, Kun häijyn ulvonnan he kuuli, Ja käärme kidan aukaisee, Ja siitä huokuu myrkkytuuli».

»Mä heitä jälleen rohkaisen, He vimmoin tarttuu käärmeesen; Mä itse kaikin voimin viskaan Mun peitseni; se sattuu niskaan, Mut voimatta, kuin puikko ois, Se hyppää suomuksilta pois. En ennätäkään heittää toista, Kun silmää basiliskinmoista Otuksen julman säikähtäin, Ja suusta suitsuuvaista tulta, Oriini karkaa taaksepäin -- Nyt toivo raukeaa jo multa!»

»Selästä ratsun hyppään pois -- Kenties viel' apu miekast' ois, -- Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan, Kivinen kuor' ei naarmistukaan. Nyt pedon häntä heilahtaa, Mun alas maahan paiskahtaa. Jo näen kidan ammollansa, Jo haukkaa mua hampahansa -- Mut koirat käärmeen kupeesen Taas käyvät kiinni vimmattuna; Se pysähtyypi ulvoen, Kivusta niinkuin halvattuna».

»Kun vielä heidän kanssahan Se puuhaa, ylös kavahdan. Näen paljaan paikan, joutuisasti Syvälle siihen kahvaan asti Mun miekkan painuu, aukaisten Verien mustan lähtehen. Nyt vaipuu peto, kaatuissansa Mun raskahalla rungollansa Myös peittäin. Pääni pyörtyvi. Kun jälleen herään uusin voimin, Näen raadon tuon, näen poikani, Mi mua hoitaa hellin toimin».

Ja riemu kauan hiltynyt Rinnoista raikahtavi nyt, Kun urho sai sanoneheksi. Ja paisuin kymmenkertaiseksi Kaiusta seinäin, tuhannet Sekaisin pauhaa sävelet. »Hän kruunun ansainnut on!» huutaa Myös ritarit kaikk' yhtä suuta; Ja kansa sadoin kiitoksin Hän osoittaa, mi pedon kaati. Mut synkk' on silmä mestarin, Hän vaiti-olemista vaatii.

Ja virkkaa: »Kätes vahva löi Tään pedon, joka meitä söi; Sun jumalaks on kansa tehnyt; Ma säätys tuhoks olen nähnyt. Sydämes käärmeen ilmi luo, Mi vielä häijymp' on kuin tuo. Sen, joka myrkyttävi mielet, Ja nostaa riidat, pahat kielet; Tää henki uppiniskainen, Pyhimpäin käskyin halventaja, Mi ratkoo joka sitehen, Se maailman on hajoittaja!»

»Uljaan' on Sarasenikin, Vaan kuuliaisuus pantihin Merkiksi kristityn. Kas täällä, Miss', orjan halpa hame päällä, On taivaan Herra astunut, Tää sääty onpi ottanut Vaikeimman käskyn täyttääksensä: Kurissa pitää sydämensä! -- Sä lähde silmistäni pois, Sinussa turhuus valtaa mieltä! Kuin Herran ristin pitää vois, Ken ikeen kantaaksensa kieltää?»

Vimmoissa kansa möyryää, Niin että seinät tärähtää, Anteeksi ritaritkin anoo. Ei nuorukainen mitään sano, Hän riisuu vaatteet ritarin, Suun painaa käteen mestarin, Ja lähtee. -- Hellästipä huutaa Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta! Myös tämän kestit taistelon, Mi kovimmasti voimas koitti. Heh risti taas. Se palkka on Nöyryyden, itsensä mi voitti».

Sataa.

(Petöfi.)

Kas, sataa, sataa, sataa, Sataapi suuteloita! Sataapi huulilleni Makeita pisaroita.

Ja sadesumun kautta Myös välähtääpi tulta; Salamat nuot ne säihkyy Sun silmistäsi, kulta!

Jop' ukon jyrinääkin Uhaten kuuluu tuosta; Toruen äitis tulee. Voi, pakoon täytyy juosta!

Runoni.

(Petöfi.)

No kaikkiapa kuuluu! Vai runon' aina vaan Matelis maata myöten, Ei ilmaan kohoiskaan? -- Se tosin maassa mataa, Kun niin mun käskyn' on; Pujahteleepa joskus Se myös maan rakohon. Ja usein sukeltaa se Syvimpään syvyyteen Syvimmän valtameren, -- Inehmo-sydämeen. Mut kun taas käskein lausun: »Nyt kohoo korkeellen!» Koht' ilmaan lentäin laulaa Se niinkuin leivonen. Viel' yllyttäin kun huudan: »Ylemmä nouse vaan!» Se kohoo kotkain kanssa Lennossa kilpaamaan. Väsyvät kotkat viimein, Ei väsy runoni. Nyt taivaan pilvein rataa Jo tuolla kulkevi. Ja eipä viihdy kauan Parvessa pilveinkään; Se kohti taivaan kantta Jo lähtee lentämään. Ja pimennyt par'aikaa Jos päivän paiste ois, Sivuitse suhauttain Runoni ehtii pois. Sivuitse suhauttain Pimeesen päivään luo Vain yhden katseen, kohta Kirkasna paistaa tuo. Vaan runon' yhä nousten Ei viivy vieläkään; Se saapuu tähti-tarhaan Kaikista äärimpään. Ja siellä, mihin loppuu Jo luomat Jumalan, Se kaikkivallallansa Luo uuden maailman!

Lausuisiko joskus Luoja mulle.

(Petöfi.)

Lausuisiko joskus Luoja mulle: »Itse valitse, mun poikasein, Minkä kuolon soisit itsellesi!» Rukoelisinpa Hältä näin:

Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy, Koska päivä vielä kultailee Keltalehtiä, ja kevät-lintu Lähtölauluansa laulelee.

Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta, Tulkoon käynnin kuulumattomin, Niinkuin luontoakin syksy hiljaa Vaivuttaapi talvis-unihin.

Lähtölaulun silloin ihanaisen Vielä laulaisin kuin lintunen, Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.

Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos Huuliani kiinni sulkemaan, Suutelollas sulkemaan, oi neito, Kallein mulle tyttäristä maan!

Jos en näin saa -- tahtoisinpa kuolla Kosk' on armas aika keväinen, Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, Veriruusut rinnast' urhojen.

Jolloin torvi, sodan satakieli, Laulaa kesken savun, salamain. Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu Puhjetkoon myös minun rinnastain.

Ja kun ratsun selästä ma vaivun, Paina suukkos mulle huulihin, Sulje huulen', Impi Vapauden, Taivaan tyttäristä kallehin!

Mer' ompi noussut!

(Petöfi v. 1848.)

Mer' ompi noussut, kansain Mer' aava, vimmainen. Niin taivasta kuin maata Se pelästyksiin saattaa, Julmasti möyryten.

Kuulepas pauhu hurja, Katsopas kuohu tuo! Jos epäillyt sä lienet, Nyt toki viimein tiennet: Pois kahleens' kansa luo!

Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu, Kuin peto raivoton; Nieluunsa laivan vetää, Ei pakoon päästä ketään, Kaikk', kaikki hukass' on!

Hei! riehu vaan näin, riehu, Kuin Noan aikoihin! Sun pohjas milloin näytä, Vaahtoines milloin täytä Ain' ylös taivaisin!

Ja taivaan kanteen sitten Tää oppi kirjoita: Kyll' laiva päällä kulkee, Ja meren alleen polkee, Vaan mer' on herrana!

Sodasta näin unta.

(Petöfi.)

Sodasta menn' yönä näin mä unta: Unkari se kutsui poikiaan; Miekka verinen, kuin muinoin, kulki, Arpakapulana halki maan.

Joka mies, kell' ykskin tippa verta Sydämessään, tuosta riemahti; Vapauden seppeleen -- ei halpaa kultaa -- Palkaks oli saava soturi.

Ja hääpäivämme se oli päivä, Sinun armas tyttösen' ja mun; Maamme suojaks kuoloon mennen jätin Autuutemme juuri aljetun.

Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä -- Eikö, armas, kauhea se ois? -- Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!

Tytön ikävöiminen.

(Virolainen kansanlaulu.)

Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi, Mont' on vastusta välillä: Meri aaltoinen, avara, Viisi järveä viluista, Kuusi kuivaa nummimaata, Suota seitsemän syveä, Kahdeksan karjan aroa, Kosken kymmenen kohina. Minä en saata sinne mennä, Hän ei saata tänne tulla. Viikkoon en saa häntä nähdä, Kuukauteen hänestä kuulla, Vuoden päiviin vieress' olla, Suojassa armaan sylissä, Kullan kainalon tuessa. Kaukana on kultaseni, Armas aaltojen takana; Kauas läksi, kaukan' onpi. Vie'ös, tuuli, terveiseni, Lennätä lempisanani, Pilvi, pitkeä ikeä, Laine, lauhkeeta eloa. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on lehtiä lepässä, Kuin on kuusessa havuja, Koivun urpia keväillä. Niin monta terveistä hänelle, Kuin on laineita meressä, Taivahassa tähtösiä! Niin monta terveistä hänelle Kuin mietteitä mielessäni; Niin monta terveistä hänelle Kuin suomista syömessäni.

X. KUUN TARINOITA

JOHDATUS.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja »_Billedbog uden billeder_». Mä ihastuin jo ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. -- Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? --

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!»

Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.

Ensimmäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: »huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!»

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. -- »Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» -- Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!»

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky; mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu!

Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat päässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä säteinään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!»