Part 5

Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies; Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; -- Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti, Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.

Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo; Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo; Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan, Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.

Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin, Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin, Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan; Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.

Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. -- Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö, Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas, Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas -- --

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva, Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla, Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös -- Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan, Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan; Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse, Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse, Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.

-- -- --

Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias; Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas. Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin; Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!

Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion, Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on. Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.

Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas, Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas, Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti, Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.

Aleksanteri II:n muistoksi

Huhtik. 29 p. 1881.

Murheen murtamana seisoo Suomen kansa: »Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!» Epätoivoisna se kysyy tuskissansa: »Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin? Miks' et voideltuas varjellut sä vielä, Kuin niin monta kertaa olit varjellut? Yksi sanas vaan -- niin helvetin olis niellä Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!

Useinhan sai elää, kuolla turvallisna Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat, Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna Leivän sijaan kiven kovan antoivat; Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta; Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran? Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta; Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?

Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan, Joka vainioille viljavuuden suo, Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan, Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo! Voi miks juur' se säde, joka voimallansa Rakkauteen herättääpi lintuset, Myös maan alta, heidän talvi-unestansa, Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!»

-- -- --

Jos ois saatu -- suojaks Aleksanterimme Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet, Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme, Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet. Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut; Ilkityö ois vasta ollut mahdollista, Kuu ois viime suomalainen kaatunut.

Näin ei saatu -- pystypäin voi Suomen kansa Astua tok' eteen Herran tuomion: Aleksanter' jos ol' luja sanassansa, Rikkomatta myöskin Suomen vala on. Katso läpi lauma salamurhaajoitten -- Kansat monet siihen antoi hylkyjään -- Satamäärin lukea saat nimet noitten, Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään.

Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme, Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien, Heikkoudessa tää meill' on ansiomme, Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen. Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään Oleva on suora tapa Suomenmaan: Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.

Aleksanter' kaatui! -- Todellako saanut Voiton sill' on pimeyden haltija? Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut, Nimessään mi meille oli kallista? Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan; Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä, Murtunut ei ole pienin rahtukaan.

Katso Bulgaria ijäks pelastettu Nyt on julman raatelijan kidasta; Miljonat ja miljonatkin vapahdettu Venäläistä orjaa herrain ruoskasta; Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, -- Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! -- Kaikkialla vapauden virsi raikuu, Monin erikielin, riemuin yhteisin!

Aleksanter' kaatui! -- Mutta henkens' yhä Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo; Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä Kuolonsakin kautta siunausta tuo; Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden, Että sokeentuneet silmät aukeais, Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden, Viimein syvän mätähaavans' parantais.

Runebergin patsasta paljastettaessa

Toukok. 5 p. 1885.

Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulokanteleen; Mut kauas poveen korven synkeän, Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»

Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Ma tiedän -- huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään, Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koitteli -- Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.»

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen, Ja siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Ja kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljikseen on toisens tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» -- Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.

»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin; Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla».

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie; Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet. Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo, Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; -- Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; Jakakaa se -- joka pala aivan mitätön on vaan. Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; Hajotkaa -- niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!»

Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään

Elok. 5 p. 1885.

Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan, Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan: Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen, Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.

Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo; Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio: Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus, Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!

Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa, Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa; Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla, Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!

Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa

Syysk. 15 p. 1887.

Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat, Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat, Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi, Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.

Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti, Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili, Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät, Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.

Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö, Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ, Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan, Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet _Kalevan_.

Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö, Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö; Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen, _Roman_ sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.

Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat, Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat; Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö, Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.

Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi, Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi; Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ -- _Ruotsin_ sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!

Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan, Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan; Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin, Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.

Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti, Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi; Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko, Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.

Nyt on ilo Suomenmaassa, _Suomen_ päivä tullut on, Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon; Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa, Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.

Työssä on nyt _koko_ kansa voimin sadointuhansin, Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin. Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan. Synkän _Pohjolansa_ saapi _Päivöläksi_ muuttumaan!

Brahen patsasta paljastettaessa

Toukok. 29 p. 1888.

I.

Suur' aika oli -- suuri aate liiti, Kuin kotka vahvoin siivin suhisten; Suur' aate -- ei -- viel' enemmän -- nyt kiiti Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen, Kuin ukkostuli kaatain mädänneet, Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.

Se _uskon vapaus_ ol' -- ei irvikuva Tuo, irtaannus kaikesta uskosta, Vaan vapaus Jumalahan perustuva, Vapaus hengen tosi, ainoa, Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen, Vapahdus kuonast' ihmismietteitten.

Ja voittokulussaan tää aate jalo Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi; Pimeimmät nurkat valaisi sen valo, Se voimaa elää, voimaa kuolla soi, Se teki ankaroiksi heikoimmat, Ajattelijoiksi oppimattomat.

Perillä Pohjan eli pieni kansa, Mitätön, tuntematon, syrjäinen. Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa Maan valtakansat otti lukuun sen? Ken silloin oisi voinut uskaltaa Mainetta sille, suuruutt' ennustaa?

Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui, Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta Sen kohtalo ja onni vaihettui! Jumalan välikappale ken on, Ei sille ole mikään mahdoton.

Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta, Kuin virta tulvaileva keväinen; Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta Mainittiin siunaten tai peläten. Sen sana yks vaan kuului monasti, Ja jo se kansain onnen ratkaisi.

Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta Laveni, kohos tään kautt' aattehen; Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta, Se siinä asunnon löys avoimen. Kullalla muistoon kirjoitettu on Tää aika ihmeinen ja verraton.

II.

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä, Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää? Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön, Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi; Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi. Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia, Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia!

Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui, Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui. Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden, Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

»Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on, Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon, Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie -- Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!»

Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies; Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties. Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran. Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle, Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se. Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa, Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas, Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas. Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo, Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua, Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa. Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa: Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.»

»Ei voi muukalainen,» sanoit, »kansan hyvää valvoa; Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua; Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot, Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot».

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella. »Ennen teen sen itse,» sanoit, »kuin sen sallin raueta». Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli, Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois. Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois. Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus, Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt, Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt; Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan, Muuttumatt' -- ei -- suurempana, kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat, Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat, Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee, Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois, Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois. Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa: Et voi koskaan, Suomen kansa, »Kreivin aikaa» unhottaa!

VIII. VIRSIÄ.

Virsi kotimaan puolesta.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa Sult' ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan; Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartijaksi totuuden.

Ja Bethlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

Taavetin 127:s psalmi.

Jos huonetta ei rakenna Jumala, auttajamme, Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva, Me turhaan harrastamme. Mit' ihmisvoima, nero loi, Ei itsestään se kestää voi, Jos tueks ei käy Herra.

Jos kaupunkia varjella Ei tahdo itse Luoja, Turhaanpa valvoo vartija, Ei turvaa siit', ei suojaa, Mit' auttaa vahvin hallitus, Jos puuttuu Herran siunaus? Kuin kuiva puu se kaatuu.

Myös taitavinkin hankkeemme, Paraiten perustettu, Ois, ilman Herraa, hiekalle Löyhälle rakennettu. Kun vaaran virrat kuohahtaa, Kun ajan myrskyt riehahtaa, Jäljettömäks se katoo.

Vaikk', aniharvain noustenkin, Puuhaamme myöhään yöhön, Eip' yksin toimi ahkerin Viel' onnea tuo työhön. Vaan työ jos tehdään Herrassa, Nöyrästi Herran neuvolla, Ei puutu siunausta.

Miks suureen lapsijoukkohon Katsoissa meill' on suru? Herranhan lahja lapset on, Hält' on myös leipämuru. Saavathan kedon kukkaset Häneltä ruoan, pukimet; Kuink' ei Hän huolis meistä!

Mit' useampi pieni suu On pöydässämme lässä, Sit' innokkaammin raikahtuu Myös rukouskin tässä. Näin missä Herran kiitos soi, Ei hävitä se talo voi; Se vaurastuupi aina.

Ja pienoisista miehiä Varttuupi vielä kerran; Ne on kuin nuolet kädessä Väkevän sotaherran. Se maa, se kans' on mahtava, Joll' onpi noita nuolia Viinensä aivan täynnä.

Oi Herra suuri, turvissas Myös olkoon meidän kansa! Se etsiköön Sun armoas Kaikissa toimissansa! Jos sulta vaan on siunaus, Ei estäkään sen heikkous; Se työsi tehdä voipi.

Iankaikkinen autuus.

Oi riemua! Oi autuutta! Kuink' kepeeksi Nyt tuntuupi. Ei murheet maan Mua painakaan; Ei pahat työs, Mun sielun', myös. Ah aivan on kuin lentää vois!

Oi valkeus! Oi kirkkaus! -- Mi päällä maan Kuin peiliin vaan Häämöitteli, Kajasteli, Se paistaa jo Kuin aurinko Nyt selkeänä kirkkaana.

Maan päällä sain Vaan puolittain Tät' oivaltaa, Tät' aavistaa Mun toivossan', Mun uskossan'. -- Nyt, Jumala, Sua kasvoista Jo näen kasvoihin!

-- -- --

Oi Korke'in! Mill' ansaitsin Mä syntinen, Mä saastainen, Tään kaiken nyt? Ei täyttänyt Mun voimani, Vaikk' koitteli, Sun käskyjäsi pyhiä.

Kyll' rakasti Sua sieluni; Pyrkinyt pois Maan tomust' ois; Ja hurskauteen Ja pyhyyteen Se halavoi -- Mut aina -- voi! Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus! Oi armahdus! Sä rajaton, Sä verraton! Maan madon tään Niin viheljään Sä armahdit Ja puhdistit, Pyhitit omaks' lapsekses.

Tuhatkin ois Jos kielt', en vois Sua kyllin mä Täst' ylistää; Vaikk' ääretön Ja määrätön Ijäisyys on, Ah mahdoton Täydesti kiittää armostas!

Oi riemua! Oi autuutta! Ei hetkeä Ei vähintä, Jok' erottais, Luovuttaa sais Mua Sinusta, Oi Jumala, Mun Herran' ja mun Isäni!

Kastevirsi.

Otettu kasteen kautta sisään Mä olen, Herra, huoneeses; Sun lapses olen, Sä mun isän', Siis mun on kaikki rakkautes; Pelotta tykös tulla saan, Mua pois et sysää milloinkaan.

Sun puoleltas tää liitto kestää, Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan; Ei rakkautt' Isän sydämestä Voi mikään saada sammumaan; Poikaskin annoit ainoan Sä piinaan, kuoloon puolestan'.

Ah lapses myös jos Sua voisi, Näin puuttumatta rakastaa, Jos tietäis, taitais se, kuin soisi, Sun käskyjäs ain' noudattaa! Mut voi kuink' usein kylmennyt Mä olen, luotas eksynyt.

Vaan lastasi hairahtunutta Armost' et hylkää silloinkaan; Sun lammas-raukkaas kadonnutta Kuin paimen riennät hakemaan; Et heitä, siks kun löysit sen, Toit lauman luokse jällehen.

Ja vaikka lapses tuhlaajana Pois sirottais Sun lahjasi, Armahdat taas, kun katuvana Se jalkais juureen lankeepi; Ain' ovi auk' on huoneeses, Ain' auki isänsydämes.

IX. SUOMENNOKSIA.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta.)

Ihana oli iltanen, Me käyskelimme niityllä; Jo päivä kerran viimeisen Myhäili mailleen mennessä. -- Lehdossa linnut lauleli Ja ilmassa viserteli -- Ja kukkasjoukko nurmessa Kaikk' ilmat täytti hajulla.

Mun mielen' ol' juhlallinen Ja kuitenkin iloissahan; Mä silloin oisin tahtonut Halailla kaiken maailman! -- Me haastelimme ahkeraan, Mitä -- en muista ollenkaan! Hän astui aina vieressän' Ja katseli mun silmiän'.

Mä häneen kerran vilkahdin -- En tiedä miksikä sen tein -- Hän kättän' tuossa kaappaskin Ja suuta suihkas huulillein! Ja min' en vastustellutkaan, Mä hälle suuta annoin vaan! Ja viel' en oikein tajua, Mi mielehen' lie juohtunna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin: Ei pahaa ollut mielessän'! Sen tehtyä kuin ennenkin Ol' puhdas tunto syämessän'! -- Ois toinen tiellen' sattunut, Sitäkin oisin suudellut -- Vaan -- jos ois tullut toinen mies Tok' en ois tehnytkään ken ties!

Nuoruus.

(Runeberg'in mukaan.)

Valloista, mit' onpi taivaan alla, Tuonen vaan on vankall' asemalla; Tuoni kourallaan armottomalla Kaikki luodut tempoaa.

Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä, Nuorukainen, nauti hetkilöitä! Iki-onni sulle hedelmöitä Taitaa tuokiossakin.

Maan ja taivahan sä tuokiossa Syliis suljet, ilon nautinnossa. Riemus mennehetkin muistelossa Suloisina säilyvät.

Vaan ei aatos, sääntöjensä orja, Tunne nauttii mitä hetki tarjoo. Tunne hetkess' ainoassa korjaa Kylvöt vuosituhatten.

Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks sydämen on suonut. Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut Vanhuus viel' oo pakkastaan.

Mutta pian -- voi! pirahteleepi Hetki, onneas mi suojeleepi. Vanhuus joutuu -- mitä tarjoileepi Suvi sulle, nauttios!

Nauti, kevähäs kukoistaessa! Kukat riutuu myrskyin riehuessa; Synkkäin talvi-öiden joutuessa Katoo päivä kultakin.

Riemun hetki ainoo, katoovainen, Itkuun ei oo luotu, nuorukainen! Eikä veres nuori, purppurainen Syötäväksi surujen.

Kuule lemmen ääntä kutsuvaista, Vienoa, vaan kaikki voittavaista! Syleillessäs kultaas armahaista, Mailma kaikk' on sylissäs.

Lehtiensä lomat täynnä marjaa, Viiniköynnös suloisesti varjoo: Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo, Autuasna astuvi.

Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu; Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; -- Naura, laula, riemuitse ja riehu! Vanhuus joutuu vaivoineen.

Lorelei.

(Heine.)

En tiedä mistähän lienee, Näin mieleni murheinen! Kenties sen tarina tiennee Tää vanhan-aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, Ja vuorien takaa silmä Viel' auringon välkkyili.