Part 1

SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT

Kirj.

J. Krohn

Otava, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe Varpunen

I. Emma

Lemmen aamu Sydämelle Armaalleni Nyt on aika armastella Tottelemattomat jäsenet Kova rangaistus Lempeni ja viisas ystäväni Armasta odottaessa Illalle Miks sua rakastan ma? Haudan partaalla Kahden kesken Tyhjyys Uusi sulhas-aika Helmi ja isänsä Kaikkein vaikein Unhoitus Ihmis-seuroissa Hiljaa! Puolen vuoden päästä Ma olin rikas Mut miltä tuntui katsees? Vapaa

II. Lempi

Neidon rukous Ainoa hetki Ne ovat vait Yhteen kasvaneet koivut Neidon lohdutus Nimetön sormi Sydämen taisteluita Oi kiitos! Keväällä 1876

III. Iloa ja surua

Suvilaulu Onneton Juomalaulu Soittoa kuullessa Sotamies-laulu Pikku Julius vainaa Järven rannalla Pää pystyyn Sun tahtosi tapahtukoon

IV. Luonto ja elämä

Suksimiesten laulu Lumisateella Rantakalliolla keväällä Clarens'in hautausmaalla Rauta Tähden tuikkiminen Purjehdusretki Viinitarhan edustalla Naurava käki Varoitus Runoniekan sydän Kaste ja Kyynel Elämän meno Turvaton

V. Leikillisiä

Neuvo Laiskuuden ylistys Varoitus tytöille L'Isle de la paix Lempi ja Lempo Komea hautakivi Suurisuiselle ystävälle

VI. Vapaus ja isänmaa

Italian herääminen Pohjolan valkeneminen Suomalaisille Koivu Etelässä Provessori Lönnrotille Vieras lippu Hyljätty äiti Karkuri Suomalainen maamme Ruotsalaiselle Tuhma, raak' on Suomalainen Suurelle herralle Feniläiset

VII. Tilapäisiä

Rouva Winterhjelmin muistikirjaan Taideniekka-seuran vuosijuhlassa Luettuani »Säkenien» toisen parven Helsingin teaterin vihkiäisissä Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi Huhtikuun 16 p. 1869 Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä Aleksanteri II:n muistoksi Runebergin patsasta paljastettaessa Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa Brahen patsasta paljastettaessa

VIII. Virsiä

Virsi kotimaan puolesta Taavetin 127:s psalmi Ijankaikkinen autuus Kastevirsi

IX. Suomennoksia

Neidon tunnustus (Käännös Saksasta) Nuoruus (Runebergin mukaan) Lorelei (Heine) Louhikäärmeen tappaja (Schiller) Sataa (Petöfi) Runoni (Petöfi) Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi) Mer' ompi noussut! (Petöfi) Sodasta näin unta (Petöfi) Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)

X. Kuun tarinoita

XI. Novelleja.

Viimeinen Rekryytin-otto Hollannin saaristossa Viimeinen Kosija Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa

TEKIJÄN ESIPUHE

»Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen.

Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut. Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin -- olen painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat, nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan

Paremmille laulajoille, Runsahammille runoille.

Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882.

J. Krohn.

Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä, jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi. Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista, jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut. Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus julkaista täydellinen kokoelma vast'edes.

Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.

Helsingissä marraskuulla 1897.

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuullellessaan noita Jo varpu vaikenee!

I. EMMA.

Lemmen aamu.

Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, -- Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! Se oli lempen' armas aamurusko! Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.

Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! -- Se oli lempen' ensi päiväkoitto! Ja pimeys sydämestäni haihtui.

Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! -- Ja lemmen päivä kohos kokonansa! Ja nietokset mun sydämessän' suli.

Sydämelle.

Sydän, sydän saastahinen, Kuinka tohditkaan sa kurja Pyhää neittä ihaellen Toivoin tykyttää?

Katso, silmäns' aurinkohon Tomun laps kun tohtii luoda, Puhdas paiste, kirkas loisto Silmät sokaisee!

Kerta ainoo vaan mun anna Häntä nähdä, ihaella! Sokeentuu kun siitä silmän', Muut' ei näe kuin häntä vaan!

Armaalleni.

Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan, Luojan enkelien lahja lempeileväin. Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan, Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää, Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää; Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää, Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis, Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois! Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis, Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois! Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa! Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo, Herran asehena suurta toimehen saa.

Nyt on aika armastella.

Kukka kuihtuvi ihana Syksyn synkeän käsissä; Liedon perhon liipoittimet Ruimeltuupi, raukeaapi Talven kourissa kovissa. Kultaseni, kaunoiseni, Nyt on aika armastella, Aika suuta suikkaella, Hunajata huuliltasi Imeskellä ahnehesti, Kosk' on kerkeän keväimen Päivyt vielä paistamassa, Aurinko alenematta!

Tottelemattomat jäsenet.

Jäsenillen' vihastuen virkoin: »Voipa teitä, pahat palkkalaiset, Orjat uskottomat, pettäväiset! Toista teille käsken, toista teette: Jalat Lindan luo mun aina vievät, Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle; Lindan puolehen myös silmät siirtyy, Josko luonen taivaasen tai maahan; Poski hehkuu, rinta huokoavi, Tuovat sala-tunteheni ilmi. Aikaa arvannut ois Linda kaikki, Jos ei suuni tok' ois uskollisna, Sanois muita valhettelijoiksi». -- Nuhdellessan' näin jäseniäni, Linda äkkipäätä vastaan astui. -- Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»

Kova rangaistus.

Neito:

»Hyi, poika häijy, rinnastan' Sä ryöstit sydämen; Sua ilkiöt' en ikinä Nyt päästä irrallen!»

»Sä olet aarteen' armaimman, Kalleimman ryöstänyt; Siit' otan iki-orjaksen' Ma sielus, ruumiis nyt».

»Kovasti sormes sidottu On kultapaulahan, Ja kahleheksi kytketyt Käsvarten' kaulahan».

»Varkailla muilla leipää on Ja vettä ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, Saat suutelolta vaan».

Poika:

»Oi neiti, rangaistukseni On tosin armoton, Ja sielukin ett' orjana, Se kauhe'inta on».

»Niin vahvast' onpi vangittu Mun sielun', että sois, Jott' ijät kaikki kestävä Tää orjuutensa ois!»

Lempeni ja viisas ystäväni.

»Petosta, valhetta on lempi, Mitätön, tyhjä uni vain!» Näin ystävä kokenehempi Suloista nauroi onneain.

Kun valhe lie, ah ijäst' ikään Jos totuus tulematta ois! Jos unt' on, soisin ettei mikään Herättää koskaan mua vois!

Armasta odottaessa.

Istun ikävissäni: Kauan kulta viipyvi, Verkkaan aika vierevi -- Riennä, aika, riennä!

Riennä linnun lentimin, Sotkan siivin nope'in -- Verkkaan vieret kuitenkin -- Riennä, aika, riennä!

Tulipa jo kultani, Lepää kainalossani, Mailma kaikk' unohtuvi -- Viivy, aika, viivy!

Illalle.

Joudu ilta kaunis, Tyyni meille tuo! Loppu päivätöille, Lepo, rauha suo!

Asettele aallot Lammin läikkyvän, Ett' taas kuvastaisi Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen Mielenikin on, Päivän hälinässä Raukka rauhaton.

Vaan kun joudut, ilta, Häly viihtyvi, Näen ainoasti Kuvan kultani.

Miks sua rakastan ma?

Näen sulla kauniit silmät, Näen sulla soman suun. Sua sikskö rakastan ma? -- Niin ompi monen muun.

Sull' onpi viisas mieli, Sä olet taidokas. Sua sikskö rakastan ma? -- Kyll' ompi vertojas.

Sull' lempeä on sydän, On sydän viaton. Sua sikskö rakastan ma? -- Niin monen neidon on.

Miks siis sua rakastan ma Kaikista enimmin, Niin että edestäsi Maan kaiken antaisin?

Mun omani sä olet, Mun oman' ainoa; Siks maailma ei kanna Toist' yhtään vertaista.

Haudan partaalla.

Lapioi, lapioi! Hautuumiesi, lapioi! Jota niinkuin terää silmän Varjoin tuulosistakin; Sen nyt poveen mustan, kylmän Maan ma itse upotin. Lapioi, lapioi, Kultan' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi, Hautuumiesi lapioi! Käydess' ennen käsityksin Helpoittaa ma koitin tien; Nyt mä tänne jätän yksin, Tupaan kolkkoon, outoon vien. Lapioi, lapioi, Armaan' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi, Hautuumiesi, lapioi! »Miksi: elo?» kysyin ennen; »Ilohan ois oikeempi!» Ah nyt ilon' katos tännen, Elostani erosi. Lapioi, lapioi, Onnen' maahan lapioi!

Lapioi, lapioi! -- Herra -- voi! -- Mut mi soi? Virsi, jonka hältä kuulin, Kun hän jätti hyvästi, Jonka kylmenevin huulin Riemuin vielä veisasi! Virsi soi, virsi soi, Pyhä virsi, soi, ah soi!

Virsi soi, virsi soi, Pyhä virsi, soi, ah soi! Virsi täynnä uskallusta, Voiton virsi autuas! -- Nyt miss' otas, Tuoni musta? Miss' on saalis voitostas? Virsi soi, virsi soi. Pyhä virsi, soi, ah soi!

Kahden kesken.

Ovi kiinni! -- näin -- kas nyt ei kukaan saa Meitä häiritsemään päästä tännen. -- Sata taas ma sullen annan suudelmaa, Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.

Ja sun sinisilmiis uskollisihin. Täynnä rakkautta hellää, pyhää, Kyynel sopukassaan hymyilevihin, Niinkuin lumottuna katson yhä.

Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! -- Mut ah! -- Tyhjähän tää seinäkuva vaan Hengetön, on kumppalina -- lesken!

Tyhjyys.

Ma kodissani kuljen -- kaikk' ompi ennallaan, Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista! Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan, Kukatkin vielä rehoitellen loistaa. Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt, Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt? Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava, Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? -- Tyhjää, tyhjää!

Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan -- Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! -- He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan He pienoisista vastoinkäymisistään. Mut minä käyn ja katson: -- miss' äidinsilmä on, Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton? Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja, Ja sadat ilot keksi? -- Voi lapsi parkoja! -- Tyhjää, tyhjää!

Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ -- Eläväll' ompi elävistä huoli -- Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö -- Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli! Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi, Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi? Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen, Ja tuolla pieni sohva tuo myös -- -- ja sydämen' -- -- Tyhjää, tyhjää!

Uusi sulhas-aika.

Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen Sä morsianna istuit mua vuottain, Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain; Omashan tulevansa lupas sullen.

Sä katsoit ikävöiden ikkunastas: »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. -- Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» -- Samassa suukkonen jo sulle vastas.

Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan. Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis, Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis, Vastaani rientäväsi toivois varmaan.

Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. -- Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän, Ei minuun enää katsettakaan luo hän -- Mun morsiamen' se asuu alla mullan!

Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. -- Ah taas hääpäivähän jo haluaisin, Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin, Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.

Helmi ja isänsä.

Isän polvilla Helminen kiikkuu, Sulosilmin se -- kas! -- hymyilee. Mikä pienoisen silmissä liikkuu, Kun se hiljaa näin iloitsee?

Mikä? -- Last' isä lempivi pientä Viel' entistä hellemmin, Sen luoks' yhä töistähän rientää, Tukehuttavi suudelmin.

Oi Helmi, kun petturi suuri Ei vaan isäs lempivä lie! -- Sua suudellessa nyt juuri Hänet minnekä miettehet vie?

Ah Tuonelan nyt salaisuutta Hän tuskalla tutkielee, Tai taivahan hän avaruutta Ikävöiden mittaelee.

Suut' antavi sulle, mut toista Se suudelma tarkoittaa; Sua halaa, äitiäs muistaa -- Kuva äidin se lemmen saa.

Oi Helmi, kun petturi suuri Ei vaan isäs lempivä lie! -- Sua suudellessa nyt juuri Hänet minnekä miettehet vie?

Kaikkein vaikein.

Ma kuulin: lemmen lahja suurin on, Mink' ihminen voi ihmiselle antaa, Kun oman henkensä hän uhriks kantaa Ja armaan puolesta käy kuolohon.

Oisinko sijastasi kuolemaan Ma mennyt? -- Ah en hennonut ma oisi! Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi, Ett' elää täytyy surren armaintaan.

Unhoitus.

Minua lohdutellaan: »Aika tuo Haavoihis voiteen, lievitystä suo, Ja viimein lähestyypi unhoitus, Surujen kaikkein varma parannus».

Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais? Kuvakin armaan multa katoais? Lohdutus armoton, mi ryöstää vois, Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!

Ah suloinen mun suruisuuteni, Ah suruinen mun suloisuuteni, Sä muisto pyhä haihtua et saa! -- En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.

Ihmis-seuroissa.

»Jos koittaisit taas mennä seuroihin! -- Mit' auttaa yksin istuin surkastua! -- Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua Mietteisin saattaa iloisempihin». --

Ma läksin. -- Ilo, nauru, hälinä Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa. Ma kuultelin -- ja nauroin muiden kanssa. »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla, Kun laiva särkyi haaksirikkohon!»

Hiljaa!

Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!

Tyynnä, suloisena lepääpi Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri; Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan, Nukkuvi nyt huoletonna aivan.

Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!

Vaikene, oi murhe vaikea! Hiltiy, oi tuska haikea! Häiritäkö hältä rauhan voisin? Takaisinko elon pauhuun soisin?

Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!

Mieltä riuduttava rakkaus, Rintaa kalvavainen kaipaus, Ikäväni, tunteheni kaikki Itsekkähät, olkaa vaiki!

Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!

Puolen vuoden päästä.

Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt On viimein, mielessäsi virjennyt Taas entinen on into, katseestas Taas loisto kirkas paistaa, poskillas Taas raittiin veren puna hohtaa -- voi Mink' ilon minulle se näkö toi! --» Näin virkoit, uskollinen ystävä, Murhettan' surevainen, säälivä.

Vaan näitkö rannalla Sicilian Sä koskaan Etnan vuorikukkulan, Mi lesken' yksinäisnä kohoaa Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa? Sen rinteist' itää viini tulisin, Ei kukat missään loista tuoreemmin, Ja lumist' ikuisista kimmeltää Sen rohkeasti pystynäinen pää. Luulispa: ilo tääll' on riemuinen! Luulispa: rauha tääll' on ainainen! Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois, Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.

Sä petyt -- kulukoon vaan tuokio Ja taasen puhkee salatuska jo. Reventeet umpeenmenneet pakahtuu, Ja kivut katkerimmat uudistuu, Ja rakkaus taas hellin, hartahin Ja kaipauksen liekki palavin Taivasta kohti pyrkein kohoaa, Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa. Ja silloin viimein lähde kyynelten Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen, Ja polttavalla laavavirrallaan Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.

Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus? Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus? Ylt' ylitsensä vuori mustihin Puettu taas on suruvaatteisin, Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava, Peitetty taas on murheen tuhkilla. -- Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois, Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!

Ma olin rikas.

Ma olin rikas, kaikkein rikkahin! Mull' oli kaikki, mitä rohke'in Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois, Ja mitä toivo tulisinkin sois; Mull' oli maan ja taivaan rikkaus -- Mull' olit sä, mull' oli _rakkaus_! Kaikk' kuolo ryösti -- kerjäläisnä saan Nurkassa tässä nyt ma seista vaan, Nöyrästi kumartain ja kiitellen, Jos rikkaat joskus edes roposen Minulle viskaa -- _säälin sanasen_.

Mut miltä tuntui katsees?

Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!» Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun. Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset, Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.

Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun, Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun; Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan -- Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.

Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain, Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!» Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? -- Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.

Vapaa.

Sä olet vapaa taas -- niin mulle sanotaan -- Saat vapaast' ihaella suloisuutta; Sun lupa ompi onnea taas uutta. Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! --

Ma olen vapaa! -- näinhän mailman ympäri Liehuilla myös maanpakolainen saisi, Vapaasti, minne mieli houkuttaisi. Yks paikk' on kieltty vaan -- se, jota rakasti!

II. LEMPI.

Neidon rukous.

Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi, Toinen ankaraa anovi valtikasta, Viisautta Salomo kuningas suuri Pyys polvillansa.

Mitäpä mä rukoellen, neito raukka? Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi, Sulokuvan armaan sulhaseni siihen Ain' asumahan!

Ainoa hetki.

Mä hetken vain Sun nähdä sain, Vaan ei kuvas katoa muistostain.

Näin hetken on työ. Kun salama lyö, Mut ijäks jäljen se puuhun syö.

Oi riemuisaa, Oi katkeraa. Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

Unhoittaa pois Sit' en mä vois, Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!

Ne ovat vait.

Sä lausuit: »lempi-onneas Kadehdin totta tosiaan! Kun kuultelen sun laulujas. Lemmestä yhä kuulla saan. Sua tänään Kaisa katselee. Huomenna Aina halailee, Taas toiste Valpuri suo suuta, Näin joka laulu tuopi uutta. Kylässä tokko yhtään lie, Jot' ei sun luokses lempi vie!»

Ma huokasin: »ah jospa vaan Minulla ykskin kulta ois! Sitähän aina huudetaan, Mimmoista vasta saavans' sois. Jotk' omakseen jo kullan sait, Ne ovat vait, ne ovat vait!»

Yhteen kasvaneet koivut.

Kaks kasvoi koivahaista, -- Kaks vesoi valkeaista Yksillä perillään; Juurensa yhteen juurtui, Tyvensä yhteen puuttui, Latvat on erillään.

He niillä huiskaellen, He niillä kuiskaellen Puhuelevat näin: »Kuin tänne, kumppalini, Osasit parihini, Kuin vierit vierehein?

Mun emä maahan puotti, Sun kevättuuli tuotti Siipinsä kepe'in. Jos toinen meistä sortuis, Nyt murehisin murtuis Myös kohta toinenkin.»

Neidon lohdutus.

Muinoin houkka huokaelin, Vähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille.

Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta surekaan eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheellen osasin.

Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi, -- Riennän rannalle minäkin; Siinä vielä viivyttelen, Kovin kahlehin pitelen.

Kunpa päässeepi käsistä, Pursin poijes purjehtivi, Joko jäänen mä jälille? Enpä jää mä sittenkänä! Jalkani se jäi jälille,

Mutta silmät seuroavi Ulapan sini-selille, Lakkipäille lainehille.

Vaan kun kultani katoovi, Etten hänt' eroitakana, Silmini selitäkänä, Joko jäänen mä jälille? -- Enpä jää mä silloinkana. En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jäikin silmä raiska, Raukesi ilman rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielen mietteheni, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni. Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Väsymättä, uupumatta, Hetkekskänä heittämättä, Vaikka kulkis kaikki rannat, Vaikka äärihin mailman!

Nimetön sormi.

Sai nimen sormet kaikki, Yks nimettömäks jäi. Kaikilla muilla arvo Vai ois, täll' yksin ei? Rumemp' on peukaloinen, Sakari mitätön, Miks neljäs sorm' on halpa, On yksin nimetön?

Kun ihmis-sydämehen Lemp' ensin syttyvi, Se kytee salaa, piillen Kaikilta kainosti. Tää veitikka se tietäis, Vaan viel' on äänetön, Ei nimeä se virka -- Siks on se nimetön.

Vaan koska kerran lempi Sanoiksi puhkeaa Ja nimen armaan, kalliin Rohkeesti ilmoittaa, Kun neljäs sormi julki Saa kultakiehkerön -- Nimellisekskö muuttuu Jo silloin nimetön?

Ah onnellen, min lempi Maan päälle tänne loi, Säteelle paratiisin, Ken nimen antaa voi? Sanoilla moinen autuus On selittämätön -- Siks lemmen sormi nytkin Ja ain' on nimetön.

Sydämen taisteluita.

Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut, Elon' aurinkoinen ijäks laskenut, Hautaan kanssas vaipua mun salli myös, Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös! Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen, Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen; Meri elää, jos se elämätä on, Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton. Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!

Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? -- Sydän, hourailetko, vai näet unias? -- Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus? Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus? Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan? Lempi haudattuko nousi haudastaan?

Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana, Viettelevä sydäntäni heikkoa! Armas olet, liiankin jo armas, vaan Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. -- Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi -- Virvatuli viekas olet, valhekoi!

_Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus, Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, -- Lempo häijy olet, käsin rohke'in Saastuttava murheen pyhän temppelin!