Part 2

Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois? Sekö herättää näin pyhän tunteen vois? Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan! Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! -- Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus?

Oi kiitos!

Oi kiitos kaikesta onnestain, Min tahtomatt' olit luonut; Ilosta, riemusta, minkä sain, Min tietämätt' olit suonut; Ja voimast', innosta koettamaan Taas korke'impihin uudestaan, Min silmistäs olin juonut!

Turh' oli toivoni -- luotas pois Jo sun sydämes minut syöstää. Sun lempes aartehen' ollut ois. Sen toinen multa nyt ryöstää. -- Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain, Ei ryöstää voi, se on muistossain Kuin tähti tuikkiva yöstä.

Keväällä 1876.

Mä lempeni hautaan peitin -- Se vaipui jo kuolleeksi -- Sen päälle mä mullat heitin, Ja lausuin: »ain' ijäksi!» -- Näin luontokin, talven saapuin, Kaikk' kukkaset hautaa pois, Ne peitellen lumikaapuin, Kuin enään ei toivoa ois.

Nyt raukesi talven valta, Taas lähti jo järven jää, Sulaneitten hankien alta Taas pälvet jo pilkistää. Kohos jällehen luonnon rinta, Elohon se jo virkoontuu. Ja kohtakin nurmen pinta Kukin kirjavin kaunistuu.

Mä katson tuot' ihaellen, Suloutta, min taas kevät soi, Ja mietin: mullekin jälleen Kevät toinen tullako voi? Tää mun sydämen', joka musta, Kuloheinäinen nurmi on vaan, Sill' oiskohan uskallusta Taas kukkia milloinkaan?

III. ILOA JA SURUA.

Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä, Suvilintuna suloisna, Lenteleisin, liiteleisin, Suomehen suhauttaisin. Sitten sinne saatuani, Perillenpä päästyäni Ilmassa iloitteleisin, Räystähällä riemuitseisin Kesän kaunihin tulosta, Tulost' armahan auringon. Vaan jos itkevän näkisin, Huolellisen huomaitseisin, Hälle mä viserteleisin: »Mitäs itket, ihmisparka, Murhehdit, sä Mannun lapsi? -- Kohtalosiko kovuutta? Sydämeskö sulatuutta? Katso luonnon kauneutta, Ihanuutta ilman kaiken: Suot jo läikkyvi sulana, Järvet jäiden kahlehitta, Nietos nurmelta katoopi, Häviääpi maasta hanki, Päivyen taas paistaessa, Ahavan puhaltaessa; Korpi kukkia on täynnä, Puiden latvat lintusia; Kukat ne hajuelevat, Lintusetpa laulelevat: 'Iloitkaamme, riemuitkaamme, Laulakaamme, kiittäkäämme! Suven meille Luoja saattoi, Jumalamme joudutteli!'

»Ällös itke, ihmisparka, Murhehdi sä Mannun lapsi! Hänpä, joka suven saattoi Näille Pohjankin perille, Joka kaikki suot sulatti, Pani järvet aaltoomahan, Kukat pienet kukkimahan, Lintusetkin laulamahan -- Suven saattavi sinullen, Kesän kerran kerjittävi. Sielus nietokset sulavi Lempensä lämmittämällä, Huoles hattarat hajoovi Henkensä puhaltamalla!»

Onneton.

Päiväpaisteell' astuissani Varjo vieress' astuvi, Ei se musta, pimeäinen Luovu koskaan luotani.

Josko poies paennenkin Iloisien joukkohon, Suru aina sydäntäni Puree, kalvaa ponneton.

Tulis yö ja aurinkoisen Tulet tuimat sammuttais, Varjo synkkä vierestäni Silloin ehkä katoais.

Tulis Tuoni toivottuni, Veisi rauhan majoihin, Nukkuessan' nurmen alla Nukkuis musta murhekin.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.)

Maljat, veikkoni, täyttäkää! Vielä nyt veren kuohuvi kosket, Nuoruus se punastuttavi posket; Nuoruuden olkohon malja tää! Mietteet murheiset Poies haihtukoon; Tuskat turhaiset Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!

Ensimaljan nyt nuoruus saa! Niin! maljan sen nuoruus saa! Hurraa!

Toinenpa malja se armahan on! Mit' olis nuoruus rakkaudetta? Niin olis kuin kevät kukkahisetta, Kolkko vaan, iloton, suloton! Autuus taivahass' Lempi on sula vaan. Maan pääll' autuas Olen kun katsoa kultani silmihin saan. Toisen maljan sen armas saa! Niin! maljan sen armas saa! Hurraa!

Kannun pohja jo pilkoittaa. Viimeisen kerran täytän mä maljain. Tehkää se myös: päin juokaamme paljain! Maljan viimeisen saa kotimaa. Huokaus viimeinen Suomen olkohon! Suomen etehen Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon! Maljan viimeisen saa kotimaa! Veren viimeisen Suomenmaa! Hurraa!

Soittoa kuullessa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Soidessasi mielen myrsky Rauhaan viihtyvi; Sydämessä huima hyrsky Aaltoin tyyntyvi.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios suloinen!

Ketoa kuin kuivuvaista Kaste kostuttaa, Niinpä rintaa riutuvaista Soittos virvoittaa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Toivon kukat kuihtunehet Tointuu tuoksumaan; Syämen linnut paennehet Taas saa laulamaan.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni, Sävel, soios, suloinen!

Pianpa päämme vaipunee Maan kylmään kainaloon. Siis lempikäämme, veikkoset, Siis suudelkaamme, poikaset, Kun vielä huulet lämpöiset Nyt suuta tarjoaa!

Sotamies-laulu.

No, miehet, miekat naulahan Nyt pankaa riippumaan! Käs' vasen neidon kaulahan, Pikari oikeaan! Kuin syksyn kukka kerkeä On sotamiehen elämä. Sen mettä aik' on imeä, Kun vielä kukoistan.

Mi haitta, josko juotanee Nyt liika pisara -- Se verenämme vuotanee Jo maahan huomenna. Siis juokahamme, veikkoset, Ett' tappelussa punaiset Ei ehtyis veren lähtehet Tok' ennen aikojaan!

Jos huuleen huuli haipunee, Hiis sitä moittikoon -- Pianpa päämme vaipunee Maan kylmään kainaloon. Siis lempikäämme, veikkoset, Siis suudelkaamme, poikaset, Kun vielä huulet lämpöiset Nyt suut tarjoaa!

Pikku Julius vainaa.

Mamman Luli pikkarainen Läksi maailma-matkalleen, Mut jo pian lapsukainen Väsyi pienin jalkoineen.

»Syliin, syliin!» itki »Enemp' astua en voi!» Kohta enkeli jo tuli, Lepoon Lulin päästä soi.

Järven rannalla.

Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky, Heitä möyryttääpi hurja myrsky, Pilvet mustat peittää koko taivaan, Peittää auringonkin aivan.

Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu, Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu, Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu, Voimatoimia uupuin murtuu.

Ihminenkin omin voimin pyrkein Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin, Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa Ylä-ilmoiss' sijan voittaa.

Mutta kaikk' on turhaa, kalliona Luojan sääntö liikahtamatonna Kestää rynnäköt; turh' on myös lento, Ihmis-siip' on aivan hento.

Uhka-ylpeyden myrsky tuopi Pilvet vaan ja pimeyttä luopi Meidän välillen ja suuren Luojan, Ainokaisen voiman suojan.

Asetu, oi aaltoileva rinta, Tyyneksi kuin järven kirkas pinta, Taivaan armo-aurinkoinen kohta Sitten sulle jälleen hohtaa.

Vedestä nyt kuuluu humu vieno. Taivahalle nousee sumu hieno; Sielukin näin tyynnä ainoasti Kohoo maasta taivoon asti.

Pää pystyyn.

Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan! Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi. Pää pystyyn vaan!

Sun tahtosi tapahtukoon.

Mun sielun' onpi niinkuin erämaan Hiekoilla autioilla harhaileva, Jäljille yksin jäänyt seurastaan Ja turhaan kumppaliaan tapaileva. Herra, oi auta mua!

Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan, Kun tähti viimeinenkin sammui pois. Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan. Herra, oi auta mua!

Kauhistuin sieluni jo lähestyy Parrasta toivottoman kadotuksen. Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy Se helvetin jo ammollaan näk' uksen. Herra, oi auta mua!

Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi, Mi pois mun tempas partahalta nielun; Pimenneen mielen' valos valaisi, Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun. Herra, ma kiitän Sua!

Juur' ankarimpan' olit laupiain, Suurimman armos tuskass' annoit mulle. Ma näin, ett' onni onnist' autuain, On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle. Herra, ma kiitän Sua!

IV. LUONTO JA ELÄMÄ.

Suksimiesten laulu.

»Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!»

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. -- »Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!»

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. »Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!»

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- »Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!» -- Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; -- Keihäs sattui rintahan; -- Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. -- »Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!»

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakoisalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan. Mutta kun päivä Keväinen kutsuu, Pilviks ilmahan Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin. Maailman lapset, Raatavat, lempivät, Taistelevat; Vaan väsyneinä Horjuvat hautaan, Töistähän, teistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

Rantakalliolla keväällä.

Sä siintävä sininen reuna, Tuoll' takana talvisen jään, Oi milloin, oi milloin sun louna Tuo rantahan maa-paran tään? Taas toivoa taivahisinta Jo sykkii sydämeni, Taas huojeni huoleva rinta, Kun välkkehes lähenevi.

Mut mitä! -- mi äkkiä poisti Taas ihanan näön, min näin, Tuon kultaisen sinin, mi loisti Eess' silmien imehtiväin? Vai tyhjäkö oiskin se ollut Mun mieleni kuvitus vaan, Värillä taivahan tullut Vaan poloa pilkkailemaan?

Ah, jospa kuin merien myrsky Käsvarten' nyt väkevä ois, Koht' aaltojen ankara hyrsky Jääpeittehen murtaisi pois! Tai aurinkona jos hetken Vaan paistaa lempeni sais, Jo laivat riemuten retkeen Taas tuttuhun kiiruhtais!

Mut linnuks luotu ma lienen Pääll' lumien visertämään; Ei voimat peipposen pienen Saa kesää rientelemään; Näin laulaa hän toki taitaa: »Oi toivo, se tyhjiin ei käy! Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, Vaikk' aina ei siintävän näy!»

Clarens'in hautausmaalla.[1]

Tule tänne, joka haet rauhaa! Muualla jos kuinkin riidat pauhaa, Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa, Yhdess' eroitetut makaa.

Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa Täällä lepää rinnoin rauhassansa; Uskoillakin, toisiaan mi vainoo, Tääll' on sija yksi, ainoo.

Tule tänne, joka haet rauhaa! Täällä ei maan riidat enää pauhaa; Suuren sanan jo näet täytetyksi: Yksi paimen, lauma yksi!

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin. Venyin suossa viatoinna Äidin armahan povella. Mannun, maammoni sylissä, Paistoin purppuran punaisna, Ruostehena ruskeaisna.

Ilkeä inehmon lapsi Minut suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti iki-orjaksensa.

Tunki takkini tulehen, Tuhkin purppuran tuherti: »Hame orjan harmajana, Kulonkarva käskyläisen!»

Pieksi paljoilla poloista, Mua muokkasi vasaroin: »Orjan niska notkeaksi, Orjan selkä sujivaksi!»

Työnsi tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: »Mene kuuset kaatamahan, Heinät katkomaan heleät. Kukat taittamaan koreat! Terin tuimasti tuhoa Kaikki siivin siukovaiset, Jalan nelin juoksevaiset! Myöskin Mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin!»

Tästä työstä kauheasta Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra, Varo, ilkeä isäntä! Itse orpoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi! -- Kun nyt raivohon rupean, Yllyn vallan vimmaiseksi, Oman heimosi hävitän, Sinun itsesi katalan Virun sydän-verissäsi, Kylven keuhkosi kodassa! Sitten siinä pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purppuranpunaisna, Entistäkin ehdompana!

Tähden tuikkiminen.

Sä tähtönen kirkas, Oi sano, mi voi Tuoll' olla sun virkas, Miks Luoja sun loi? Suur' aurinko vaan Voi päiveä suoda Ja eloa luoda Yl' ilman ja maan;

Kuu valoa tarjoo, Kun pimein on yö, Unt' eläväin varjoo: Se hällä on työ. Kuin veljesi nuo Sä pieni et loista, Et pimeitä poista, Et ihmeitä luo.

Mut kuitenkin yhä, Kun tuikkeilet näin, On rauhoa pyhää Mun sydämessäin. Ma rohkenen taas, Ja kepeämmällen Mun tuntuvi jällen Täss' surujen maass'.

Kosk' yön läpi valon Näk' eksynyt mies, Hän tietävi: talon Tuoll' lekkuvi lies. Näin, tähtönen, liet Myös viittana varmaan, Mi luoks Isän armaan Laps poloiset viet!

Purjehdusretki.

Aamu onpi. Tyynnä lahti Niinkuin peili vielä lepäävi. -- Mutta kas! nyt viiri heilahti, Tuulen tarkka, valpas vahti. Pian tunnet että tuuli valvoo: Värehille piirtyy veden kalvo, Raitis henkäys jo vilpastaa Paahtunehen posken, Ja, kuin ääni kosken Kaukahisen, metsä sohahtaa.

Nyt on aika, pojat, rientäkää! Vene veteen sysätkää! Purjeet valloillensa, Köydet kiinni paikoillensa! Onko valmis? -- Kyll' on! -- No, Sitten työnnä ulos jo!

Hiljallensa vene hiipii, Niinkuin hallitsija lintujen, Kotka, vaikkei souda siipi, Kiitää halki ilmojen. Matka kulkee kulkuaan; Seutuja siis katsellaan:

Tuossa näet ylpeä Seisoo kallio; Hänpä tahtoo kylpeä: Paljaaks riisui jo Ruumiinsa hän, veteen astui, Mutta vasta jalat kastui. -- Tässä kas kuin koivu nuori, Metsän sorja neitinen, Kasvojansa hymyillen Kuvastaa. -- Hoi, käännä ruori! -- Siinä liki veden kalvoa Oli salaluoto. Niinpä usein muoto Päält' on kaunis, sydän kavala. -- Katso nyt taas rantaa tätä Someroista. Tott' et toista Löydä missään emäntätä, Joka siivota kuin vesi vois! Järjestyksessään on kaikki täällä: Kivi kaunihisti kiven päällä; Kaikki pesty, huuhdottuna; pois Ruhkat kaikki lakaistut, Läjiin rantaan ajetut. -- Voipa näiden näköin ihanuutta! Joka hetki yhä kuvaa muuttaa. Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii Ympäri, Tavoitellen, halaellen pyörii, Tanssivi. Näön yhden tuskin oikein näit Ihaellen, Jo se jällen Riensi pois, sä niemen taakse jäit.

Kotilahden kautta näin käy tie. Mutta viimeinpä jo joutuu Salmi, meren selälle mi vie. Metsä tuulen estää. Soutu, Veikkoset, nyt tarpeen lie. Näinhän myös, kun sulla työ on suuri Tehtävänä, sille uljaasti Riennät, mutta seisahdutpa juuri Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti Rintasi, puhaltamatta on. Nyt, mi äsken huokealle näytti, Vaikea on, milt' ei mahdoton.

Tuossapa jo onkin salmen suu. Katso! Purje äsken riippuva Höllällänsä niinkuin kuolleena, Äkkipäätä jälleen vilkastuu, Kuni orhi, sotatorvet kuullen, Pysty-korvin hörkähtää, Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen Hengen, riemuin säpsähtää. Taaspa höllästyy se, joko petti Tuuli taasen, vieteltyään jätti? Useinhan myös poika neiti-lemmen näin Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.

Ei, jo tuuli taasen palauupi, Purje täytehen jo pullistuupi; Vene, uljahasti päälle rynnäten, Alkaa taistelon kanss' aaltojen. Hei! kuin kokka nousten hyrskii, Lainehia vastaan tyrskii. Vimmastuin, Vaahtosuin Aalto estää koittaa Kulun rientoa, Mutta murtuu voimatta. Vene voittaa. Laineen niskallen Jaloin polkien, Kohoaa se korkealle, Rientää avaralle Selällen vaan eteenpäin. -- Mieskin vankka näin Astuu tietään mailman kautta; Turhaan ponnistaa, Turhaan pauhajaa Pahat vastaan, ei se auta. Oi sä raitis, jalo miehentyö, Kamppaelu aaltoin kanssa! Mahdotont' on että lyö Kurja sydän rinnassansa Sillä, joka oppi täällä Purjehtimaan vastasäällä!

Viinitarhan edustalla.

»Oi terve, tarhuri-neiti! Kuink', ihana, käy sun työs?» Hän hymys ja mulle hän heitti Tuolt' alas rypälen myös.

»Oi neitinen, sult' ihaellen Mä otan lahjan, min suot. Vaan mustat silmäsi, kellen, Oi virka, sä heittänet nuot?»

»Nuot silmäs, mi täynnä on tulta, Kuin mehu sun marjoissais. Sep' onnen autuas, sulta Ken omaksensa ne sais!»

Naurava käki.

Puolessa on jo kesä, Keskellään Heinäkuu; Puun latvahan kas tuohon Käkönen istahtuu.

»Oi kuku, kultarinta, Taas laula mulle nyt!» Mut käki pyynnöstäni Ei lauluun ryhtynyt.

Sanani kuullen nauruun Vain suureen purskahtaa; Hän nauraa lakkaamatta: »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!»

»Semmoinen narri nuorna Kyll' olin minäkin; Yöt, päivät tyhjin vatsoin Ma huusin, hoilailin».

»Mut nyt sen aikaa heitin Jo muille houkillen; Ei laulaminen syötä, Miks viitsis tehdä sen?»

Hän läksi lentämähän. Ja vielä lennossaan Hän nauroi hohotteli: »Ha, ha, ha!» yhä vaan.

»Oi, käki, suloisemmin Tok' äänes ennen soi, Kun suven sanomia Se Pohjanmaille toi».

»Kun pitkät ikävuodet Lempeesti ennustit, Neidolle sulhon tulon Nopean lupasit!»

Varoitus.

Poikani, lemmen purppuraperhoo Pyytäissäs haluin hehkuilevin, Hellin tempaos hyppysin, Ettei sen runtau vienoinen verho!

Runoniekan sydän.

(Arvoitus.)

Meri täynnä heliöitä helmii, Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii, Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii, Niit' alta aaltoin saattais ilmi.

Kaste ja Kyynel.

Kaunis kukka on kauneinnaan, Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. Viel' ikävän haluhelmiä täynnä Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.

Elämän meno.

Nuoruus nopsakenkä tepastellen Elon tanssiin rientävi; Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen Ringistä pois pyrkivi.

Turvaton.[2]

Voi minua poika-raukkaa, Kuink' olen turvaton! Ikäänkuin taivaan lintu, Mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin Omassa pesässään; Vaan mull' ei maailmassa Kotoa missäkään.

Ja emä linnunpoikaa Siivillä suojelee. Minua talven tuisku Vain lumin peittelee.

V. LEIKILLISIÄ.

Neuvo.

Närkästyen neito lausui Pojallensa pilkkasuulle: »Mikä turva on sinussa? Olet heinä heiluvainen, Kaikkia kumartavainen! -- Miten luottaisin sinuhun? Olet laine läikkyväinen: -- Lampen' aallollen asetan, Pian aalto pettänevi. -- Olet lieto perho-lintu: Kukkaa kerran suutelevi, Muihin sitten lentelevi!»

Poika vastas pilkkasuinen: »Vähäpä turvaa vesassa, Heinäsessä heiluvassa -- Ota kanto turvaksesi! Vankka kanto on tukena, Jos ei juuri kaunokainen, -- Musta, paksu ja rypinen. -- Paha aalloilla asua: Yhä laine läikkyilevi -- Jäähän luottosi aseta, Jää ei läiky lainehena, Josko kylmäkin kuvetta. Älä usko perhokaista, Lieto kun lepertelevi, Ota toukka toveriksi! Se on aina uskollinen, Se ei luotas lennäkänä, Josko syöpikin sydämes.»

Laiskuuden ylistys.

Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä: Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee. Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain, Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan. Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis; Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis. Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen; Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois. Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi; Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas. Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin; Olepa joutilas, koht' ehtivi Unonen luo, Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan. Mitä on taitehet? -- Kaikki vaan ne on laiskurin työtä; Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy. Almanakassapa viimein katso pyhien joukko -- Ahkeratako lie niissä yht' edes vaan. Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos; Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee! Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan, Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi.

Varoitus tytölle.

Sydän poikien lampena lie, Min pintahan tien vene piirtää; Vaan tuuli kun venosen siirtää, Koht' tietymätöinnä on tie!

L'Isle de la paix.[3]

Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa: Juuripa ihminen yks päälles sopia voi!

Lempi ja Lempo.

_Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!

Komea hautakivi.

Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren. Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois?

Suurisuiselle ystävälle.

Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan. Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo! Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen. Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan!

VI. VAPAUS JA ISÄNMAA.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa Kukat, ruohot rehoittaa; Työmies viinitarhasessa Pelotonna rallattaa. -- Kivisissä Kahlehissa Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans' alla On kenties jo sammunut. -- Ei! -- se miellä vihaisalla Pohjaan vaan on painunut. Siinä riehuu, Kuohuu, kiehuu, Keittää julmaa kostoa.

Kah -- jo vuori puhkeavi, Päiväks muuttuu musta yö, Tulipatsas kohoavi, Pilviin leimahdellen lyö, Kallioita, Lohkareita Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maassa jyrinätä! -- Manner vahva vapisee; -- Meri säikähtäen tätä Paikoiltansa pakenee. -- Viinatarhat, Pellot parhaat Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italialaiset, Unestanne havaitkaa! Ikeet raskaat saksalaiset Poies päältä survaiskaa! -- Ruoskillensa, Kahleillensa, Kas, jo peikot pakenee!

»Terve joukkoon vapahien Ihana Italia!» Näinpä nyt iloitsevien Veljein kaikuu rinnasta. Riemu raikkuu, Huuto kaikuu: »Eläköön Italia!»

Pohjolan valkeneminen.

(Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.)

Pohjolan pitk' oli yö! Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus, Pimeydessä riemuton polkus, Vaikeat vaivat ja raskas työ. Pitk' oli Pohjolan yö!

Vaan eip' yö valoton! Tähtöset tuikki välkähytellen; Otavanas, sua tiell' opastellen, Loisteli säihkyen sammumaton Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan Riensi nyt aamu taas rusotellen, Valkeni, loistollaan herätellen Kalevan urhoja unestaan, Nerosi, oi Porthan!

Pitk' oli Pohjolan yö! Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa, Sätehin sammumattomin loistaa. Pohjolan, kun kesähetki lyö, Päivänä paistaa yö!

Suomalaisille.

Miekkain melske kuuluu täällä, Kuuluu kalke kilpien; Eri huudot onpi väellä, Er' on väri lippujen. Murhaajatko muukalaiset Tulleet on tuhoamaan? Voi, ei! miehet Suomalaiset Tässä seisoo vastakkaan.