Part 24

Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli, vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu. Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä: "Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan, vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli, kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini." Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa, se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä, nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan, jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.

Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen, vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä, jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.

Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään; vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen tämmöisen löytäneeksi?" -- "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin: metsästä se on minun morsiameni -- hiirestä." -- "No, sinulla on ne omat pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle, kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."

No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin, pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken aikansa hyvänä. -- Sen pituus se.

NIMIKKOPUUT

Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?" -- "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." -- "Nai sinä minut!" virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?" sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi." -- "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" -- "Kyllä hyvän löysin", vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.

Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin, oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät, vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan. Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri: "Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" -- "Tulin antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa kotiin.

Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" -- "Isäni käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli. Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi, ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä: "No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" -- "Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty. No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät isäänsä.

Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä sinua." -- "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille, ja isäni suuttuu ehkä." -- "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava, niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen virtaan.

Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen. Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja, joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä tyttärenä vierelläsi." -- "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa. Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan heidän jälkeensä.

SAMMAKKO MORSIAMENA

Kuninkaalla on kolme poikaa, kaksi hyvää veljestä, kolmas Tuhkimo. Ne kun miehiksi joutuivat, alkaapa mieli tehdä naimaan, ja ottaisi kukin itsellensä naisen, jonka rinnalla elää somempi. Kuningas kun älyää tämän, sanoo siitä pojillensa: "Ottakaa jokainen jousenne ja ampukaa tästä pihamaasta ummessa silmin jonnekin, niin kunne kunkin vasama lentänee, sieltä menköön se kosiin." No, ottikin jokainen jousensa ja ampui ummessa silmin ilmaan, niin lensivät laukaistessa vanhimman ja keskimmäisen veljen vasamat Leskiakkasen tuvan katolle, vaan Tuhkimon sinkosi metsään, minne lienee singonnut. Mitäs siihen; menevät vanhemmat pojat Leskiakkaan kumpikin, josta ottavat itselleen morsiamet, vaan Tuhkimo suruissaan lähtee metsään päin katsomaan, mitä tuolta saisi. Astuu, astuu pahoilla mielin sinne, niin tuleepas sammakko vastaan se hänen vasamansa suussa ja sanoo: "Terve, sulhaseni, tässä minä, sinun morsiamesi, nyt olen." No, eihän muuta, Tuhkimo sammakon otti morsiamekseen, kun se hänelle oli suotu, ja vei hänet kerallaan kotiinsa.

Tuli huominen päivä siitä, niin kuningas pojat kutsuu luoksensa, sekä hyvät veljet että Tuhkimonkin, tiedustaakseen heiltä, mittyinen kullakin oli morsian kihloissa; ja pojat lähtevät morsiamineen sinne. Matkalla toisien veljien morsiamet nauravat Tuhkimolle, kun hänen morsiamensa sammakkona hyppii, ja kulkevat toisella puolen tietä erillään heistä. Tästä oli Tuhkimon paha mieli, vaan eihän mikä auttanut, täytyi sammakon rinnalla kulkea hänen, kun ei käynyt häntä jäljellekään jättäminen. No, tultiin siitä taaton eteen sitten, ja kuningas sai omin silminsä nähdä, minkä näköiset morsiamet hänen pojillansa oli, niin laski heidät luotaan taaskin, sanoi: "Menkäähän kotiinne nyt, huomenna tulen teitä katsomaan, mittyiset murkinat laaditte."

Kotiin mentäessä kuljettiin samaa tietä taas, ja toiset morsiamet nauroivat nyt, ilvehtivät sille, kun sammakon piti kuninkaalle murkinaa laatia, miten tuo syntyisi. Tuhkimo kuuli heidän pilkkapuheensa kaikki, vaan ei rohjennut vastata mitään, kun katui itsekin kauppaansa, kulkihan sammakon rinnalla hiljaksensa ja tuli siitä hänen kerallaan kotiinsa. Mitäs tuosta, ei aikaakaan kodissa oltuna, niin alkaa sammakko haastaa Tuhkimolle, sanoo: "Menehän sinä levolle, minä rupean murkinaa laatimaan, kuningas kun huomenna vieraaksi tulee." Tuhkimo, vaikka oudostui puhetta, oli menevinään maata niinkuin oli käsketty, vaan ei nukkunut kuitenkaan, mutta katseli salaa, mitä tuo hänen morsiamensa tuossa neuvoa pitäisi. No, tuskin olikaan Tuhkimo pitkälleen heittäytynyt, niin tuvassa tapahtui ihmeet. Morsian heitti sammakon kuoren päältänsä ja muuttui ihanaksi neidoksi samassa. Siitä loi uunin lämmitä samassa ja avasi tuvan ikkunan luoteelta päin, sanoi siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle murkinaa laatimaan!" Sen kun sai sanoneeksi, lentää leuhahti kahdeksan joutsenta ikkunasta tupaan, heittivät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuivat nuoriksi neitsyisiksi kaikki. Tuhkimo vain on makaavinaan yhä, mutta kätensä kautta katselee tarkasti kaikki. Tuvassa neidot rupeavat työhön, ja siitäkös nyt liike tuli, he kun yhdeksän neitoa yhdessä telmävät siinä; mikä kehrää, mikä kutoo, mikä mitäkin raataa, kunne saadaan käsipaikat sillä keinoin valmiiksi. Siitä rupeavat murkinaa laatimaan sitten, joka kun syntyy heiltä, se niin hyvä tulee ylen, ettei tässä ilmassa saada semmoista; yhtä linnun maitoa ei ole, kaikkia on muita syömisiä kyllin. No, kun on kaikki työt tehtynä, vieraat neidot joutsenen vaatteissa lensivät ikkunasta ulos ja sanoivat sille Tuhkimon morsiamelle lähtiessänsä: "Koska hätä tulee ja tarvis, niin kutsu meitä!" Kohta heidän lähdettyänsä muuttui sekin yhdeksäs neito, pistihe sammakon kuoreen jällensä ja meni, tuvan loukkoon asettui yöksi. Tuhkimon oli paha mielestä nyt, kun häneltä jo kaunis morsian katosi, eikä tietänyt hän neuvoa muuta, vaan käänsihe toiselle kyljellensä ja rupesi maata nukkuaksensa koko asiasta pois.

Siitä kun toinen päivä tuli sitten ja murkinan aika, niin kuningas lähtee poikiensa luokse pitoihin. Ensinnä käypi hyvien veljien luona ja maistelee heidän murkinatansa, niin rupeaa jo lähtemään Tuhkimon luokse. "Mit'on tyhjään sinne mennä, eihän voi sammakko miten murkinaa laatia", sanoivat silloin ne veljien morsiamet ja kielsivät Tuhkimon murkinoille lähtemästä; mutta kuningas menee kuitenkin, ja Tuhkimo tiellä jo tulee vastaan häntä ja vie taattonsa tupaan. Siellä murkina jo on valmiina morsiamella, ja ruvetaan ruoalle yhdessä. Tuhkimo isälleen antaa sen morsiamen laatiman käsipaikan käsille ja sanoo syötäessä siinä: "Nämä kaikki sammakko yöllä on kehrännyt, kutonut ja teitä varten valmiiksi saanut." Kuninkaan mieli kävi siitä hyväksi, ja syötyänsä, juotuansa kyllälteen kaikkea kutsutti hän siihen nekin hyvien veljien morsiamet ja sanoi: "Tämänlaiset murkinat laatikaa tekin elkääkä sammakolle vasta naurako, kun ette hänen tekojansa itse tehne." Mitäs, toiset olivat häpeissään siinä, mutta kuningas laittautui kotimatkalleen siitä ja sanoi vielä lähtiessään kaikille: "Tulkaa huomenna minun luokseni pitoihin, ja mitä lahjaa osannette laatia, se tuokaa keralla!"

Kuultuansa kuninkaan kutsumuksen kulkivat kotiinsa nekin hyvät morsiamet, ja heidän mentyään siitä sanoi sammakko taas Tuhkimolle: "Menehän sinä maata, minä rupean kuninkaalle antimia laatimaan huomeneksi." No, Tuhkimo rupesikin pitkälleen tuosta, vaan ei sentähden nukkunut, katseli ja kuunteli vain salaa kaikki. Sammakko luuli hänen makaavan ja muuttui siitä kauniiksi neidoksi taaskin. Loi tuvan lämmitä kohta ja avasi ikkunan luoteelta päin huutaen pihalle siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle lahjaa laatimaan!" Tuosta lentää hävähtää nyt kahdeksan joutsenta tupaan, heittävät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi samalla, josta alkavat taas talon töitä tehdä niinkuin viimeinkin. Kuka kehrää, kuka kutoo, kuka kangasta leikkaa, kunne kuninkaalle siitä paitaa saadaan, ettei ole linnassa semmoista; josta lentää kavahtavat ne neitsyiset joutsenina taaskin poikkeen, ja Tuhkimon morsian muuttuu sammakoksi jälleen ja asettuu loukkoon yöksi.

No, yöstä tulee aamu ja aamusta päivä, niin herättää jo sammakko Tuhkimon, ja lähdetään kuninkaalle antimia viemään. Hyvät veljekset morsiamiensa kera kulkevat yht'aikaa sinne, ja nauretaan taaskin sammakolle, kysytään, onko mittyinen lahja laadittu. Sitä ilvettä he pitävät kaiken matkaa semmoista aina kuninkaan pihaan asti, vaan siinä kuningas tulee vastaan atioimaan heitä ja sanoo: "Elkää naurako sammakkoa, tulkaa sisälle huoneuksiin lahjojanne näyttämään!" No, käytiin kuninkaan käskystä linnaan kaikki, ja hyvien veljesten morsiamet kun näyttivät lahjansa, ne eivät olleet kuin tavallisia talonpoikaisen raatoloita vain, mutta Tuhkimo sen morsiamensa laatiman paidan kun katseeksi antaa, ei ole nähty linnassa sellaista, koko linnaväki keräytyy katsomaan, ihmettelemään sitä, ja Tuhkimo sanoo kuninkaalle: "Tämän on sammakko yhtenä yönä tehnyt." Kuningas kävi siitä hyvillensä nyt, kun tämmöisen paidan sai, kiitti sammakon lahjaa hyväksi eikä moittinut toisienkaan antamia huonoiksi; vaan pani vielä kolmannen koetuksen heille käskien kunkin morsiamen sukkeluuttansa näyttää, kuka sievin olisi liikunnalta. Vanhimman veljen morsian siitä ensiksi rupeaa mahtiansa näyttämään, nousi istuiltansa keskilattialle ja pyörähti kantapäällään siinä ympäritse, vaan ei kuin kerran vaan koetteli, niin jo pitkälleen meni lattialle; toinen morsian koetteli vuorostaan samaa mahtia, vaan hänelle kävi samoin. "No, näytäpä sinä, sammakko, sukkeluuttasi, mitä osaat!" sanoi kuningas Tuhkimon morsiamelle; ja se rupeaa siitä nyt mahtiansa näyttämään. Pyörähti kantapäällään ympäritse kerran, niin siihen kaunis vesilampi tuli lattialle; siitä toisesti sitten pyörähti, niin ei sitä lintua vedessä, kuka ei tullut uimaan lampiin, ja ilman linnut päällä ripajamaan, lentämään siinä. No, ei se mitään ollut vielä, vaan kun kolmannesti kannallaan pyörähti, niin kalat tulivat kaikensukuiset lampiin vielä; ja kun neljännesti ympäri pyörähti, niin koivu ilmestyi lammin rannalle niin kaunis, niin kaunis, ettei toista niin turpeata, siihen linnut laulamaan, käet kaikki kukkumaan oksille ja kaikki rahvas sitä kummaa katsomaan. Näytettyänsä ihmeet semmoiset sammakko taaskin neljä kertaa pyörähti kantapäällään ympäritse, niin kaikki samalla katosi, ja lattia entiselleen tuli taas. Mitäs siitä, kuningas iloissansa Tuhkimolle kaksi ristiä ripustaa rinnalle ja panee vierellään elämään, vaan toisille kepin antaa käteen, kun sammakolle olivat nauraneet, ja ajoi heidät koko linnastaan pois.

Tuhkimo siitä sammakon kera jäi elämään, niin meni salaa Leskiakkaan ja kertoi seikkansa, sanoi: "Oi Leskiakkaseni, meitä kolme veljestä oli, ja naimaan läksimme, niin minä sammakon sain naisekseni; se yöllä varkain on ihminen, ja hänelle kahdeksan joutsenta aina avuksi lentää, vaan päivät ompi sammakkona aina; mitäpä minun neuvoa pitää, että jäisi morsiameni ihmiseksi?" -- "Ka, kun hän vielä ihmiseksi muutakse", sanoi Leskiakka, "niin ota sinä sammakon vaatteet ja luo lämpimään kiukaaseen, niin eihän sammakoksi pääse." Tuhkimo tekeekin neuvon mukaan siitä, menee kotiinsa yöksi, ja kun sammakko taas vaatteensa riisuu muuttuen neidoksi ja ulos tuvasta menee, niin luo ne sammakon kuoret kiukaaseen samalla. Tuosta kun tulee morsian tupaan sitten, niin sieppaa Tuhkimoa korvalle heti, sanoo: "Oi, minkä laadit, sen näetkin minua, kolmen yön perästä olisin jo ihmiseksi muuttunut, kuninkaan tyttäreksi niinkuin alkuudesta olenkin. Meitä näet oli yhdeksän sisarta ennen, vaan äitimme kerran meihin tuskautui ja siitä kirosi, kun äijä olimme, niin muutuimme samalla, toiset joutseniksi, minä sammakoksi. No, sinä kun minut morsiameksesi otit, minä sillä olisin nyt kirouksestani päässyt, ellet minuun määräajalla tuskautunut, vaan kun sinä minun vaatteeni poltit, jäänkin nyt erilleni sinusta, minua et tämän kovemmin enää näe." Sillä puheen muuttui se Tuhkimon morsian joutseneksi niinkuin toisetkin sisarensa ja katosi sulhonsa näkyvistä lentäen tuvan ikkunasta ulos.