Part 23

Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa. Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua, kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." -- "En minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet." -- "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten", neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet, mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla kuolisi.

Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle, sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi, muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä, sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." -- "No, mene sinä, toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan, joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle, jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" -- "Ka, en jouda minä, veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka juurellani." -- "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja hän nukkui valkean viereen siihen.

No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa; päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan, mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."

Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat, ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" -- "Nauranmahan mitä naurankin, en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No, tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano nyt, mitä sinä nauroit." -- Mies ei viikommin voinut häntä nyt vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä, niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin. Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi, hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. -- Sen pituinen se.

VELJESTEN NAIMISET

HIIRI MORSIAMENA

Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi, turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä, huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset, vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään. Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen, ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan. Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä tarvitset tietää?" -- "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti: "Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" -- "Ka, ota sinä minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä, kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa, arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren morsiameksensa, kihlasi samalla.

Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin, vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" -- "On", virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" -- "Ministerin tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" -- "Vaan entä sinä", kysyi hän nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta kihlanneeksi?" -- "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." -- "Kenetpä sieltä?" sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma, eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."

Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin, oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt, poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä, kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten: "Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta pois?" -- "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani, käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta, ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.

Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä." Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä. Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" -- "Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?" -- "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää, vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn, ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa. Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"

Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada, jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri." Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri, "ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä. Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat, palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn olevan.

Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta, vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet, vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki. Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen: "Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa, taattoseni." -- "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas, "mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."

Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana, niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna, silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne; mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" -- "Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan alle ja viipyi siellä kotvasen.

Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" -- "Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain: "Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte; minun morsiameni on hiiri." -- "No, hiirihän minäkin olen", vastasi neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle. Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin, kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde kerallanne, hiireksi jäänkin."