Part 17

Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus mielessä, kun tulivatkin hänelle vastaan susi ja karhu. »Mitenkäs nyt renkisi jaksaa?» kysyi susi heti. »Hyvin jaksaa», vastasi kettu, »mutta niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa makaa ja itseään syötättää.» — »Missä!» tohahtivat heti karhuja susi uteliaina, »jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan sisässä?» — »Eihän hongan sisään voi nähdä», nauroi kettu, »mutta jos se sieltä hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan, jos mikä hyvä keino siihen keksittäisiin.» Lähdetään ketun suurelle, kaatuneelle hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt, ja kettu varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo: »Pannaan tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin eiköhän sieltä tule Mittymykselle lähtö.» — »Ka, miksi ei», sanoi karhu, »tehdään vain niin», ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun honkaan, sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itsehän istui hongan päälle ja käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.

Tultiin sitten kosken rannalle, jolloin kettu pudottautui pois hongan päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: »Minä työnnän, menkää vain veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten koski vie, kun se joutuu virran niskaan!» Toiset tekevät kuten kettu käskee, ja menevät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tulikin veden varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan. Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: »Tule, Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!» Mutta kettu vastasi siihen, että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat kuitenkin onnettomat hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat suvantoon päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.

Mutta siellä häntä odottikin suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli kova metsämies, oli osunutkin hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä sanoi Mikko heti: »Kun et ota minun poikiani, niin minä neuvon sinulle hukan pesän». Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan pesälle ja tappoi hukan poika parat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä karkua takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen heille, mitä oli tapahtunut. Pian hän tapasikin heidät ja huusi: »Kattes-Johannes on mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on tappanut kaikki hukan pojat!»

Silloin sanoi hukka synkästi: »Tästä tulee sota!»

XXXVI.

EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.

Sorea sotahan kuolla, Kaunis miekan kalskehesen, Äkin poika pois menevi, Laihtumatta lankeavi.

Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä». »Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy lehmää kaatamaan.

Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon, laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän, »niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä», sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!» »Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.

Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo, että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi. Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät, lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja, susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.

Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat, »sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat, niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.

Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn, kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi: »Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä — kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.

Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka kurkkuani topistaa!»

Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät, että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä, lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan, että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»

Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen, huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin, kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei, pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista, sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.

XXXVII.

MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?

Puhas putki valkolainen, Kaunis talven karvallinen, Ainoa ahokananen, Kukka kuusen juurellinen.

Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa. Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.

Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna, kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen, kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:

»Itse puuttui pihtilöihin, Latsistihe lautasihin!»

»Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.

Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria, ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava, kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.

»Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut, jumalaton, vaikka kiellettiin».

Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.

Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:

»Mitä vedät, jänöjukka, Jäljessäsi jylkyttelet?»

Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.

»Kannan tätä kantamista, Riuhdon tätä riuhtomista, Ukkoa, pahoa miestä. Kun tuo vanha äijä-reppu Pani pihdit pirtin päälle, Lautaset latikan päälle, Meille metsän juoksijoille, Huutehen vilostajille, Hämärässä häksäjille, Pimeässä piksajille, Kastehessa kahlojille, Rahakarvan kantajille, Päällä puiden puikkiville...»

»Mutta», ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi lopuksi julisti entiseen tapaan:

»Itse puuttui pihtilöihin, latsistihe lautasihin!»

»No jopa nyt peräti!» ihmetteli kettu. »Saisiko tulla mukaan?» — »Ka tule, kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!» Haukkasi kettu silloin aimo palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa edelleen. Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja eipäs muuta kuin että hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa vetää junnaamaan. Mennään siinä taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse kontion tulla jylkyttelevän vastaan.

»Mitäs, veikkoset, vedätte, jäljessänne jylkytätte?»

kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä, jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen makuullemeno-matkansa täten keskeytyikin, innostui hän kuitenkin yhteiseen asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi jutkoon hänkin junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina kaikin jutkosta kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan, narskuttaa ihmeissään oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin siinä nyt mennä jylkytetään. Selitetäänhän asia oravallekin aivan tarkalleen, ei kitsastella, käsketään hänenkin haukata pala ja tarttua vain jutkoon, tätä Kääpälän pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän orava joukkoon, jutkoon tarrasi hänkin kiinni ja lähti vetää vänkäämään hartaasti omalta osaltaan, haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.

Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja pianpa ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntuipa jo vähän väsyttävänkin, ja kettu rupesi tuumailemaan, minnekäs tässä nyt yöksi joudutaan. »Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta», neuvoi karhu, »mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske». »No mennään vain», mukautuivat toisetkin ja niin mentiin vanhaan susihautaan yöksi.

Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli vain suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla, kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo kettu: »Ei tulekaan meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten iltaa rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?» Toisistakin oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: »Minä kerron, tarinan tiedän ylen soman!»

XXXVIII.

SIINÄ SE PIENIKIN PISTELEIKSE, MISSÄ SUURIKIN KÄÄNTELEIKSE.

Oravainen kumman kukka, Kummun kultainen omena, Oksalla ojenteleikse Lehvällä levätteleikse.

»Olipa kerran», alotti kertoja — »orava sellainen, ettei moista, — minun ukkovaarini se olikin. Siltä olivat menneet housut rikki, niin lähti neulaa lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa, etsi, kunnes löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein hyvällä neulalla. Mitäpäs muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa lainaksi, sanomaan: 'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni paikata.' Koira, joka oli siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin, ja niin ukkovaarini paikkasi pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta siinä hän oli huomannutkin neulan niin teräväksi, ettei raskinutkaan siitä enää luopua, vaan arvellen, että lienee noita koiralla neuloja liikenemäänkin, karkasi kuuseen neuloineen. Koira siitä kuitenkin vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan kiivaasti neulaa takaisin, niin äkäisesti, että ukkovaarikin jo suuttui ja pilkkasi: 'Teeppäs nyt turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille ikuinen viha, niin että kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa sen puuhun ja jo ennen haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo, neulanrosvo!'

»Mitäs ollakaan. Sai sitten tämä orava kauniit poikaset, ihan yhdeksän poikaa sai, ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli, hoiteli ja soudatteli. Tulipa sitten harmajan nahan aika ja orava sekä poikaset, jotka eivät enää pesässään maanneet, vaan siinä vaiheilla vain hyppivät, näkivät miehen tulevan koirineen. Jo osuu mies huomaamaan pesän, sanoo koiralleen: 'Taitaa olla pesä', keikkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä on', sanoo, ’ei ole mitään'. Silloinpa ukkovaarinikin heräilee, kun kuulee miehen puhetta, ja käskee: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja palaavat vaarille sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava kuin mikähän vain, karvat kiiltävät.' — 'Entä mies?’ kysyy orava. 'Mies on', sanovat pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on hyvin kaunis, vaskella puolitiehen silattu.' — 'Pankaa maata vain', määrää silloin vanha orava, 'ei tule mitään.' Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousikin.

»Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana päivänä taaskin ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä räyskää. Keikkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen, haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat.' Menevät pojat, katsovat, ja törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssykin on hyvä, vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään.— 'Maatkaa edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös lähtenytkin mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti puun juurelle.

»Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä havahtuukin siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä ei ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloinpa ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi juojat! Nyt se kumma tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi! Nyt silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'

»Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua: neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee, ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaankin elämään. Alkaa heillä sitten kerta saalista himoittua. Silloin päätetään lähteä miehissä saaliin etsintään. Kävellään! siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on huutaa toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.

»Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitäs ollakaan: jo rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä, piipitys, jotta ihan näin:

»Kiidä, kiidä kintahaisein, Oiottele, oravaisein, Löyti neula löytösen, Saipa neula saalihin.

»Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään: 'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisen vesirapakkoa: 'Ka tuossa!' — 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siinä toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle taas nukkumaan.

»No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava vielä kovinkaan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt. Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat, että vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa selkään minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään lähtevät he sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.

»Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin omalle haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee ja katselee, niin jopas huomaakin: peurat järvessä syövät kortteikossa. Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee, siellä itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jopas tulee peura, hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaiseekin neulan vatsaansa. Mutta tämäkös silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla:

»'Kiidä, kiidä kintahaisein, Oiottele, oravaisein, Löyti neula löytösen, Saipa neula saalihin!'

»Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs vielä, valehtelee se meille taaskin.' Mutta kun neula yhä vain huhuaa, ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta, vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'

»No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nytpä huomataan, etteivät ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että saatiin hyvä tuli, millä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin se peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se.»

XXXIX.

ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ

Joka yöllä yksin käypi, Luullahan varastelevan, Joka vanhoja puhuupi, Luullahan valehtelevan.