Part 16

Lopuksi hän ei enää voinut hillitä nälkäänsä, vaan pyysi hänkin saada vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan sanoi kettu silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta. »Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että nekin jo pystyisivät ajamaan teidät tiehenne». — »Ohoh!» pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja kysyi ihmeissään: »Mikäs se sekainen palvelija on?» — »Sillä on montakin nimeä», vastasi kettu, »mutta Kattes-Johannekseksi sitä tavallisissa oloissa sanotaan». — »Onpa se merkillinen renki», ihmetteli karhu nyt oikein todella; »minkä näköinen se on?» — »Ei se ole pitkän pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee», sanoi kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen kannusjalka, seiväsperä metsimies. »Silmätkin sillä kiiltävät kuin lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi sinua.» »Ohoo!» ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista näistä oudoista sanoista, »onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan pitää?» — »Jo toki», vastaa kettu, »nehän sillä vasta hyvät onkin, kiväärit, pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se on muuten minun vanhempi veljeni», lasketteli kettu edelleen, »joka on kauan matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne kotipuoleen, kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen.» — »Vai niin», sanoi karhu hiukan rauhattomasti, »enpä ole sattunut ennen kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä veljeä?» — »Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta muutakin nimeä», sanoi kettu, »jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne sanovat sitä siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra Vinkkeliksi, Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minuakin se väliin vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa, mukavasti ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'.» Näitä jutteli siinä kettu hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki kuunnellessa ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. »Joo», murahti vihdoin susikin, »totta taitaa puhuakin tää kettu repale. Näet kun minä tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä tupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikäs tämän näin ylpeän miehen nimi on, sanoi Merkki sen nimeksi herra Vinkkelin.» — »Pitäisi päästä näkemään sitä otusta», arveli karhu. »Somaapa tuo olisikin», myönsi susi, mutta kettu pisti siihen väliin: »Silloin katsokaakin niskanne ja korjatkaa koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäsetkin katsomassa, niin siinäkin on mokomille taipeeksi.» Mutta karhun sekä suden siinä ajatellessa ketun uutta renkiä ottikin kettu äkkiarvaamatta raadon vierestä ison pelotinkellon, joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti ja huusi: »Heee-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä soittaa helistän!» No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu jalat allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat miehet paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin sai kettu paljon tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleenkin.

Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä, joka niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan taas eräänä päivänä ketun, ollut ollenkaan muistavinaankaan hänen äskeistä keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen, ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. »No näyttäisit edes ne sen kärpäset», pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui. Iloissaan huusi hukka karhullekin: »Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidätkin pois ajavan!» Eikähän karhua tarvinnut kahdesti käskeä.

Lähtipä Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa noiden kärpästen luo ja veikin heidät aivan oikein ampiaispesälle. »Tuossa niitä on», sanoi hän osoittaen pensaassa olevaa harmaata kotteroa, jolloin hukka pyysi häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi kuitenkin: »Aukaiskoon Pekka tuon pesän». Karhu teki työtä sanottua, meni ja kouraisi kämmenellään sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä pilvenä pamahti ampiaisia hänen ja hukan kimppuun Mikko itse oli viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi. Kamalissa tuskissa siinä nyt karhu ja hukka keturoivat ampiaisten käsissä ja koettivat ajaa niitä pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei auttanut enää mikään ja karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa äitiään ja huusi sitä apuun. »Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun, Mikon kärpäset tappavat minut!» huusi hän, mutta kettu vastasi: »Ei se tohdi tänne tulla, ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa kahdesta kuin kolmesta!» — »No tule sinä, Mikko, apuun!» voivottelivat silloin hukka ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan ja huiski sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja hukka kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko nyt mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä ovat kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan sen, hukka ja karhu, Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.

Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja saikin sieltä jäniksen kaapatuksi sekä läksi viemään sitä kotiin. Puuttuipa susi vastaan tiellä korvessa ja kysyi: »Kuhunka jänistä kannat?» — »Vien kotiin perheelleni», vastasi kettu. — »Minäpä ryöstän sinulta saaliisi!» uhkasi susi. — »Älä ryöstä!» — »Ryöstänpä varmaankin!» Silloin suuttui repo ja sanoi: »Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä voimalla voi puoltani pitää, mutta annahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin ryöstäneesi saaliini!» Susi säikähti siitä eikä hirvennyt ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään: »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa!» Niin vei repo makean saaliinsa kotiin.

Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja läksi viemään sitä kotiinsa, kun puuttuikin karhu tiellä korvessa vastaan. »Kuhunka tuota teertä kannat?» kysyi karhu. — »Perheellenipä tietenkin», vastasi repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo taas lopuksi älysi sanoa: »Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi sinulle puoliani pitää, mutta odotahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin teeren ryöstäneesi!» Karhu vastasi siihen ylpeästi, ettei ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi kuitenkin sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanutkaan ottaa teertä ketulta. »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa», ajatteli hän. Niin sai kettu taas saaliinsa säilytetyksi.

Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen, mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä himoitti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan niin perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisinkin pelätä. »Kovasti se repo hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän nyt täytyy saada se edes nähdä.» Näin juttelivat he toisilleen ja päättivät mennä ketun asunnolle.

Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu, joka heitä jo odottelikin, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: »Mitä sinä nyt siinä teet?» — »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen», vastasi kettu, »on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu, ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli väkimies toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt olevan.» Ja niin kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja pirtistä kuului tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi kauhistuneena: »Mikä tuolla pirtissä möykkää?» — »Kattes-Johannes kuuluu ruvenneen lihoja suolaamaan», vastasi kettu, »ja siellä niitä nyt hakkaa pienemmäksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies ainakin, mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille.» »Onko se iso, se herra Vinkkeli väkimies?» uskalsi susi vielä kysäistä. — »Ei se ole sinunkaan kokoisesi, — mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä», neuvoi kettu, »mutta älä mene pahasti, se syöpi», varoitti hän lopuksi. Ei malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon. Samassapa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. »En saanut nähdä», sanoi hän, »Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja suolasi».

Ylen ymmällä kuunteli nyt karhu näitä sanomia, pudisteli päätänsä ja vannoi: »Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin sitä katsomassa!» Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsikin ketun talolle vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus oli tämä Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa Muilovits Artamonovits, jolla oli niin monta nimeäkin, ettei niitä tavallisesti kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa, näki kaukaa karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni itse kaivolle niitä virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu, näkee oudostuen, että yhä siinä kettu jotakin viruttelee ja kysyy viimein: »Mitä sinä nyt, kettu, siinä teet?» Kettu vastasi: »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko ja muu, ettei ole joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää Vinkkeli väkimies, Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman karhun kuin mitä sinä näyt olevan.» Koetti karhu siinä koventaa ja vahvistaa luontoansa, mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat tutajamaan ketun kamalaa puuhaa siinä katsellessa ja kuunnellessa, kun pirtistä rupesikin kuulumaan outo jyske. »Mikä se tuolla pirtissä tuolla tavalla möykkää?» kysyi hän sitten silmät pyöreinä kauhusta. »Katal Ivantsa siellä tuntuu töille ruvenneen», selitti kettu, »on tässä aamupuhteen makaillut kuin saamamies ainakin, mutta nyt kuuluu ryhtyneen lihoja suolaamaan ja talia hakkaamaan». — »Mitenkähän sen saisi nähdä?» tiedustelee karhu siinä pelkonsa uhallakin. »Tuollahan se on pirtissä», vastaa kettu, »mutta älä pahasti mene, sillä jos se saapi nähdä, niin se syöpi.» Karhu läksi sinne hiipimään, ei malttanut, vaikka pelko karmikin selkäluita, hiipi tuvan ovelle, raotti sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta silloinpa sen sattui näkemään Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli hiireksi ja ampaisi kiinni kuin vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono, tyrmistyksissään hän karkasi pakoon ja painalsi sitä lyytä suden luo sanoen: »En saanut muuta nähdä kuin että häntä oli pitkä ja tulisoihtu oli kummassakin kädessä!»

Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.

XXXIV.

KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.

Täysi, täysi, kyllä, kyllä, Tämäniltaista iloa, Päivän laskun laulantoa.

Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen: »Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme. Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät. Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!» ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.

Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti, näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi, ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!» Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä: mentiin ja lehmä kaadettiin.

Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin, jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu, »Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen», valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.

Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua. Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä, kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi, raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä menet yrittämään uudestaan.»

»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi: »Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet! Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut! Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat täällä!

Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän. Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä, mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.

Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle, kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota, jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Senpä kuuli karhu ja sopotti hiljaa sudelle: »Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!» Haistaessaan sitten tuoretta lihaa rupesi kissa luontonsa mukaan kovasti ja vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle sudelle: »Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti tärisee jalkain alla, kun kävelee!» — »Jos se väheksii ruokaa?» pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli selin kissaan. Kettu huomaa suden ja suhahtaa hänelle: »Kyllä siinä on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!» Kun kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että »vähä, vähä, vähä», jolta se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä, suhahti karhu ketulle: »Mikä sillä tuossa liikkuu?» — »Se on hänen miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee», kuiskasi kettu vastaan. »Millainen se lienee otus, kun se noin pelottelee?» ihmetteli susi siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle onnettomasti.

Vaikka hän koettikin varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui hännän pää kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti vanha luonto ja hän puhaltautui kuin salama sen luulemansa hiiren niskaan. Kauhistus valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten hätähuudon: »Tuli minuhun käsiksi nyt tämä!» hän lähti menemään minkä käpälistä irti sai, parkuen surkeasti mennessään: »Tule, Mikko, hätiin! Tule, Mikko, hätiin!» Mutta eipä ollut itse kissakaan vähemmän hädän vallassa. »Mikä tämä näin suuri elävä!» säikähti hän kokonaan ja karkasi lähimpään puuhun kuin paukku.

Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa, kierähti karhulla maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa vilahti hätäinen ajatus: »Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja nyt se tulee minua syömään!» Kumeasti parkaisten loikkasi hän puusta korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja karvat pörhöllään, sekä kiukkuisena sähisi pakenijoiden jälkeen:

»Pyssy sunkin pyyhkäisevi, Reikärauta raiskoavi Miehen mahtavan käsissä! Sepä nahan nauloavi, Puun on päällä pelttoavi, Pakkasen pakottimeksi, Herrain turkin kaulukseksi!»

Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena: »Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt isäntiäsi rupeat tappamaan!» Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet näkyviltä ja kuuluvilta, muuttikin kettu äänen kelloonsa ja sanoi riemuiten: »Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä liharuoan ääreen!» Ja kissakin pian rauhoittuu, laskeutuu maahan ja tuumii juron tyytyväisesti: »Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!» Aletaan syödä ja syödään kylläkään, ihan viikkoja syödään, mutta karhu ja susi eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät, vaan ensi kertaa toisensa tavatessaan he keskustelivat asiasta yhä entistä enemmän ymmällä. »Ei se kumma ole», sanoi susi, »että se on ennenkin suden tappanut, kun niin äkkiä minutkin löysi risuläjästä, töytäsi päälle ja oli viedä kokonaan!» Siihen arveli karhu: »No, sehän nyt ei vielä kumma ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta se oli jo vallan ihmeellistä, että se tiesi minun olevan siellä puussa! Ja kun kerkesi siinä lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni kipeät!»

Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen ihmeellisen ja pelottavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.

Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön toivomus.

XXXV.

EI SE OLE HULLU, JOKA NARRAA, VAAN JOKA ITSENSÄ NARRATA ANTAA.

Pian hurskas hullummalla Salmen syvän sauvottaapi — Itse soutavi matalan.

Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin tullaankin toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taaskin kyllältänsä kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan järven rannalle ja löysikin sieltä rannalta kalan, mutta eipä syönytkään sitä. Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja läksi juoksentelemaan Piippolan pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen: »Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!» Akka huomasikin hänet ja kysyi: »Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?» — »Järvestä, järvestä», vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan tekemään kalaa mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa luomassa, ja sanoi: »Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketullakin on». — »Mennään vain», mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle, ja saatiinkin runsas saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä kaloja kaksi, joista toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: »Älä sano kenellekään!» Mutta kissipä ei malttanutkaan, vaan kävi sanomassa rengille, renki sanoi piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä sanoi isännälle. Isäntä siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan kissiä, joka hyppäsi isoon puuhun. »Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!» vannoi kettu ja pudisti puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle suuhun. Riemuissaan sanoi kettu silloin: »Luulin olleen sokeripalan, mutta olikin valkoinen katti ja katin kala!» Ei kuitenkaan raahtinut Mittymykselle pahaa tehdä, otti siltä vain kalan pois, mutta tästä kissa suuttui julmasti ja läksi takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen loppui se ketun ja kissan yhteinen talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan luikki takaisin metsään iloissaan, kun oli taas saanut kaloja syödä.