Part 7

— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen hautaan... Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen anomaan Kristuslapselta armoa.

— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi pappi vaimolleen.

Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi »pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.

Sotaisa kuningas.

Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli siihen vain vastannut:

— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.

Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut kuulla.

Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.

Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.

— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin juhlahuoneisiin.

Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin. Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä, rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.

Tällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta paluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista huolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin aisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen valjastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi etumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia hevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon hurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin, mutta nuori kuningas oli mielissään.

* * * * *

Kuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin seuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä. Keihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet hämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso uroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin alleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun metsän vaarille.

Oltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että vähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle ja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään. Kreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas tiuskahti:

— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon kuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon turkista.

— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo kylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä... Hän itse kyllä on haavoittumaton.

Nalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen alleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut korvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan kuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.

— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa, virkkoi kuningas nauraen.

Karhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle hänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.

Kuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko lähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan lattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle metsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:

— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Samalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt pitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan haluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja horjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa juureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se oli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi heittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.

Tapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies virkkoi kuninkaalle:

— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies kadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava saa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.

Riemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja tanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot kuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja uskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.

— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys. Holsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestä Inkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.

Kreivi keskeytti. Kuningas tarttui espanjanviinimaljaan ja virkkoi:

— Jatkakaa!

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on välttämätön.

— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa, niin olkoon menneeksi.

Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa, mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan. Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin raskaana kuin se sittemmin koitti.

Muuan jouluyö.

Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa saivat joukot väristä yönuotioillaan.

Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan, jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.

Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin joulusta välittämättä.

Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin, kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi ratsumestari Härkäpeukselle:

— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.

Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa. Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.

Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.

Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa joulukin olisi vietettävä.

Perin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja luultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä koko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun useimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi kuningas armeijan liikkeelle...

Tästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa, luutnantti Kajander.

— Ei kai se ole totta, sanoi Härkäpeus Kajanderille.

— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen kaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että jouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.

— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.

Pakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen alla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi tömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin, pysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija kahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin. Jouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan ja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta pääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja toiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.

Luutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen ääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.

— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hän Kajanderille.

— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme jälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani viettänyt.

— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen lumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi esille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan, sieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties mistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän raamattunsa.

Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:

»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan pääruhtinasten seassa...»

Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle, soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin. Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet...! jäässä...! Kun hän vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.

Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.

»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle häviten pimeään.

Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie terveiset kotiin ja tämä... raamattu... pojille.

Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.

Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta kurjuutta.

Kotiinpaluu.

Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden, tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä miehistöä.

Aamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa viettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu sytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.

Päivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli pakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan miehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja, kädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana kaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän oli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan puhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä vanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa oloissaan.

Nyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen kohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä aloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»

Vanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut kätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä, päällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman aavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen.»

Vanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin kauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt ja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana mietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja kokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja näytti muita pitemmältä.

— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä univormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun kuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.

— Tehkää toki sellainen palvelus meille Jumalan nimessä!

Vanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun illansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla. Näin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä jonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa. Vanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta laukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat miehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta ihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi heidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät näyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.

Kertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja virtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin pääsi yli menemään.

Muutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille. Tänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja aikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.

Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa. Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa lyöden:

— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat kotimaahansa!

Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli seurailtu.

Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo helpommin jatkaa kotimatkaansa.

Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin, laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.

Napuan sankarit.

Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan huomispäivän odotetusta taistelusta.

Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue, ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan täydessä marssissa Isoonkyröön.

Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille, jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.

Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät. Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi toisille upseereille:

— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se on ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan kohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten sotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme tahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme todellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.

— Viimeiseen mieheen! huudahti kapteeni Hinnel ja paljasti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät paljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon. Kumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun toiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen kirkkoherra Aejmelæukselle:

— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli viimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että huomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra, olemmeko me perikatoon tuomittu kansa?

— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. — Miten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin kerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.

* * * * *