Part 6

Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse, mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.

Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.

— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!

Riitaisilla vesillä.

Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin riittävän jokaiselle.

Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla, koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät. Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:

— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.

Suopellon Sipi naurahti.

— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin pyytäneet.

— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:

— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.

— No saapihan nähdä... tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui vielä kipeäksi, muhoili Sipi.

— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee. Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä ollessa.

Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon naapurien.

— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. — Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.

Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto. Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:

— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa Simokin viedä saaliinsa kotiinsa.

Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:

— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa hakemaan meidän vesiltämme.

— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin Kirvesluodossa.

— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.

Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.

— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää, kivahti Lauri.

— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan toisrantalaisten runsasta saalista.

— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.

Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:

— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.

Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.

Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa, ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »

— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat Kaskiahon miehet.

— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.

— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä omalla puolellanne.

— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun sovitteluun emme tyydy.

— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan Kirvesluotolaisten venheestä.

— Niinpä otetaan luovuttamatta.

Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja aseita.

Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.

— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.

Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle: — Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne pyydykset, ei siinä auta...

— Repivät jos annetaan.

Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen venheisiinsä.

Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:

— Maksetaan vain samalla mitalla.

Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin lisäsi:

— Tästä minä annan kateellisille naapureille.

Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää haavaa sattunut.

Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen selvityksen, kivahti suopeltolaisille:

— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin. Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten tiedätte, yhteisiä.

— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.

Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.

Viiden sadan retki.

Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet. Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.

— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa viholliselle.

— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku upseereista.

— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä mahdotonta, päätteli eversti Rosen.

— Mikä siis neuvoksi?

— Niin, mikä?

— Se on meidän keksittävä ja päätettävä.

Vanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli jalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain kornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä. Hän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti uroksen eteen kysyen:

— Mikä on neuvosi, Urpelainen?

Ukko kynsi partaansa ja naurahti rauhallisesti:

— Heh... vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia enemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää että lämmintä.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rosen.

— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta ruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin russakoita.

— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin saarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.

— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman edessä, sanoi Urpelainen.

Eversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.

— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?

Eversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.

— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin eläessämme, virkkoi joku upseereista.

— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin valitsevat.

— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön kanssa.

Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan. Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.

Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt valita jompikumpi viimeisistä keinoista.

Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita, huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan alakuloisuutta.

— Kas näin myöhään vielä liikkeellä... luulenpa, että pian saatte työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään; sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi joku sotilaista.

- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.

— Onpa niinkin.

— Herra meitä armahtakoon!

— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.

Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.

— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm Tuomaalle.

— Miten?... lähteä...?

Tuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.

— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja seuraavana yönä lähdet matkalle.

— Mutta... missä tämä piilopaikkasi on, veli?

— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu. Löysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa siksi kun...

— Mutta... miten pääsen jatkamaan matkaa...? enhän taida maan kieltä.

— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja katolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.

— Ristinmerkin osaan kyllä tehdä ja tervehtiä pax tecum, pax vobiscum.

— Niin, puhut vain latinaa.

— Itsekö tämän aikeen keksit? kysyi Tuomas.

— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje omaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun...

— Hyvä. Minä yritän. Voinhan kertoa...

Tuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia hirvittävä kuolema.

— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.

Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana. Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä tahtonut päästä osalliseksi.

Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan ennen iltaa.

Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt...! takoivat Tuomaan suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän. Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi. Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti liikkeelle pohjoista kohden.

Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.

Nälkävuoden joulu.

Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.

Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi, mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän lievitykseksi.

Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran, Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.

Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.

Papin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.

— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille taas antaa edes vähäisen.

— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. — Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.

Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia ilmestyi.

— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi kirkkoherra.

— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.

— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään. Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.

— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon enää olekaan kuin pari päivää.

— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu tästä nyt tulee.

Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.

* * * * *

Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.

Kun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo miehelleen:

— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin horjumaan maantielle.

— Niin... ehkä se niin on... virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.

Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan pöydällä.

— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.

— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme kesään ja siitä uutiseen.

Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli loppunut, alkoi hän höpittää: