Part 7

Karskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin korvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään Rautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin, kun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut muitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta. Sinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua Kustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat... niin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus Flemingillekin.

Muuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven, aikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden pelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja jätti kirjeen marskille.

Se oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti, että Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen kanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun.

Klaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä valmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän tiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä piankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin.

— Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä ja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme.

Keskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan päivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa talonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan sillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski pilkallisesti ja sanoi päällikölleen:

— Näetkö, mitä he ovat. Päällikköjäkin he myyvät vapautensa lunnaiksi. Ei heitä koskaan pysty omat talonpoikaismiehensä hallitsemaan.

Armoa anomassa.

Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä taivaanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangeltahävinnyt niiden keltainen heijastus.

Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.

Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.

Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Ja kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:

— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.

— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa... lausui mies.

— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.

— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä varmasti tulen.

— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.

— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.

Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.

Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennenkuin sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa useampi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja hänpä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.

Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.

Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävikin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä puhuukin niin, että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.

Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos yhteinen asia onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimmäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.

Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.

Henrikki päästi vyöstään kirveen, pienensi sillä honkapölkkyjä, veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.

* * * * *

Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja, vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskeutunut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen.

* * * * *

Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.

Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:

— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?

Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:

— Koko kansan puolesta puhun.

— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.

Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:

— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.

— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.

— Mitäs vastustelette veronkantajia.

— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...

— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.

Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.

Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.

Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.

Kosto.

Vuosi 1597 oli alkamassa.

Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt.

Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.

— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne miehet ja tarpeen se tänä talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talvenvaroja jättänyt. Kaikki vei, mitä en piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan, milloin tänne asti ehtinee.

Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa tuleen tuijotellen.

Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään, mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.

— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi edes nuo siemeneksi säilymään.

— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura.

— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.

Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.

Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan:

— Olisi tuossa nyt Kuitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vain noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.

— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen. — Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa. Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.

Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimu valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.

Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pentti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa.

Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.

— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.

— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut viljatkin, vaan en ehtinyt, ennenkuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.

Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä Kanoisen sotakirveen ja karjasi:

Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.

Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti raivostunutta miestä:

— Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.

Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen, ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullotut ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti pirttiin ja ärjäisi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:

— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä, jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen vastusteleminen olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häijyimmän miehen Turkuun matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?

Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä, kasvot kiukusta vääntyneinä.

— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki, mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on pitäjäisen pitimenä syöty. Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.

Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten sälkö valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.

Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä: aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty.

— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.

— En uskalla nyt... mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja kostamme verohurtille.

— Missä?

— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.

— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi...

— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.

— Tuletko varmasti?

— Tulen.

Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.

Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.

* * * * *

Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana.

— Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.

— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin Vaitisen hevosella.

— Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.

— Niin.

— Mistä sait tietää?

— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.

— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.

— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä.

Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.

Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään.

Se joutui.

Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.

Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä. Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta. Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä, huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika, Pentti oli piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi, osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.

— Miksi ette valjasta hevosianne?

— Käykää taisteluun!

— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.

— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.

— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan tervatun köydenpätkän.

— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni huoveihin.

Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.

— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte, uhkasivat huovit. Mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä, ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin maistelemaan huovien kulettamaa olutta.

Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä. Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.

Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä.

— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.

— Tuossa on hevosen varkaalle.

Huovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle.

Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita.

— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä.

— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.

Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää.

* * * * *

Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen:

— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.

Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi öisen taistelun jäljet.

Särkynyt joulurauha.

Leppäveden Seppälässä valmistuttiin joulujuhlaa viettämään vuoden 1596 lopulla. Talon naisväki oli jo aattopäivänä puoliyöstä lähtien, puuhaillut, Ylötär emäntä ensimmäisenä ja muita virkumpana uunin ääressä paistellen piirakoitaan ja ohraohukaisiaan. Apuna hänellä oli nuori tyttärensä Anna, jonka kihlajaisia oli määrä viettää joulunpyhinä.

Olutta oli valmistettu runsaasti ja voimakkaampaa kuin ennen. Osa oluttynnyreistä oli jo vieritetty pirtin permannon alle ja toisia viimeisteli Ylötär emäntä puhellen tyttärelleen:

— On siinä nyt juoma semmoinen, että kykenee miesten mielet vireillä pitämään, eikä kesken loppune. Menehän sinä vain vaatteitasi valmistelemaan. Olavi Martinpoika saattaa tulla kohta kun päivä vaikenee.