Part 6

— Lähdetään kirkkoon, miehet. Siellä tahdon kiittää pyhää neitsyttä onnellisesta matkasta ja muutenkin rukoilla kanssanne kotien rauhan ja Kristuksen työn puolesta, sanoi Laurentius.

Isä Laurentiukselta tahtoi vielä sotkeutua pyhimykset hartauden palvontaansa, vaikka se olikin kiellettyä. Vielä äsken oli Turun piispa saanut kuninkaalta kirjelmän, jossa ankarasti varotettiin muutamia entisiä papiksi tulleita munkkeja käyttämästä vähäisiäkään katolisia menoja kirkkotoimituksessa, sekä samoin varomaan pyhimyksien mainintaa ja palvomista. Takamaiden seurakunnissa nämä asiat kuitenkin tahtoivat sekautua, sillä kukapa näissä tarkasteli neitsyt Maariatako palveltiin vai Ristin Kiesusta.

Lauri Pietarinpoika kävi kotoansa noutamassa kirkon avaimen, sanoen papin tahtovan ennen aterioimista käydä kirkossa. Naisväkikin lähti kirkkoon. Muistipa taas kaunis Pietarilan Pirkko-tytär varata kirkkoa varten valmistetun kolmihaaraisen kynttilänkin mukaan.

— Tämäkö on, tyttäreni, sinun ensimmäinen kaunis lahjasi kirkolle? kysyi Isä Laurentius kainosti punastuvalta tyttäreltä, jonka kauneus ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Kauniina kajahteli Laurentiuksen ääni honkaisessa Herran huoneessa. Mieltyen kuuntelivat Ilpoinen ja Hakoinenkin latinankielistä messua ja kansankielistä lyhyttä saarnaa.

Toimituksen päätyttyä tallusteltiin kaikin kuutamoista tietä Pietarilan suureen vierastapaan ja iloinen puheen porina alkoi kuulua täysinäisten pöytien ympäriltä. Lauri Pietarinpoika oli Turunmatkoillaan kerran saanut olla piispan pidoissa ja samanlaisiksi oli hän nyt koettanut järjestää nämäkin tulijaisjuhlat, ollen vain hieman epätietoinen siitä antaisiko nuorten leikkiä perheen tuvassa.

Kun uusi pappi tuntui mukavalta mieheltä, joka maallisistakin asioista haasteli ja kallisteli samalla hänelle varattua olutkannuakin, rohkaisi Pietarinpoika mielensä ja sanoi nurkissa sipattaville nuorille:

— No, menkää te toiseen tupaan parin vaihtoon sillä aikaa, kun me vanhempi väki täällä yhteisistä asioista haastellaan.

Oluthaarikoiden ääressä sitten puhuttiin erämaan asioista, joihin Laurentius tuntui jo edeltäpäin tutustuneen.

Myöhemmällä pistäytyi kirkonmies nuortenkin joukkoon ja katseli erikoisesti Pirkon rehevätä kukkeutta ja notkeata liikehtimistä.

— Tule nyt, Pirkko, vähän minunkin parikseni, että saadaan puhua asioista, sanoi Laurentius tytölle.

Hyvillämielin punastellen, kainona esiliinaansa hypistellen vastaili Pirkko ihmeteltävän sukkelasanaisesti kirkonmiehen kysymyksiin.

— Kuka sinut, Pirkitta, on kastanut?

— Kiertävä saarnaajamunkki. Hän se täällä kastoi vanhoja ja nuoria. Samanlaiset munkit kuuluvat käyneen ennenkin kastamassa, mutta muutamat ovat aina piilotelleet ristin kasteelta.

— Onko sinulla paljon työtä täällä kotona?

— Onhan sitä... vaikka eihän meillä niin paljoa — äiti on niin vikkelä tekemään.

— Jos joutaisit tulemaan sinne papin tupaan emännöitsijäksi.

Jopa karahti taas puna tytön poskille ja ilo välähti silmäkulmassa.

— Kyllähän minä... jos vain osaan. Minäpä menenkin heti kysymään äidiltä.

Kohta palasikin Pirkko äitinsä kanssa ja hyvillään hieroskeli Metta-emäntä käsiään esiliinaansa.

— Kyllähän toki Pirkko semmoiseen joutaa, jos vain osannee papin ruokia laittaa.

— Osaa sellaisia kuin kotonaankin ja niihin olen liiaksikin tyytyväinen. Ja jos siellä lienee mitään ruoaksi laitettavaa, lisäsi Laurentius naurahtaen.

Pirkkokin pyrskähti nauramaan, tietäessään uuden sielunpaimenen ruoka-aitan aivan tyhjäksi. Joku isäntämies oli vain vastaanottajaisiin tullessaan kolhaissut metsoparin ja pistänyt sen kynsistään riippumaan papin tuvan porstuaan.

— Onhan siellä metsopari, sanoi Pirkitta.

— No siitä tuleekin aamiainen ja ehkä jää päivälliseksikin, virkkoi kirkonmies.

— Ja täältä tuodaan lisää ensi aluksi, lupasi Metta-emäntä.

Iloisena lähti Pirkko uutista kertomaan toisille tyttärille ja häntäkös onniteltiin, että oli niin heti uuden sielunpaimenen suosioon päässyt.

Ja kun isä Laurentius miesten hiihtämään lähdettyä asteli asunnolleen ja sytytti Pirkitta neidon valmistaman, kynttilän, polvistui hän hengessä kuvitellun pyhän äidin kuvan ääreen ja kiitti hartain sydämin uudesta kodistaan ja samalla vuodatti palavan rukouksen erämaan suuren seurakunnan puolesta, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.

Kastematka.

Erämaaseurakunnan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi. Isä Laurentius Turun luostarikoulusta oli saapunut seurakunnan sielunpaimeneksi ja kohtapa oli seurakunnan kaukaisimmallekin kulmakunnalle ehtinyt saapua viesti uuden papin tulosta. Samalla oli saapunut kehoitus, että kastamattomat lapset oli tuotava kirkonkylään saamaan uudelta sielunpaimenelta ristin kasteen. Kastettavia olikin karttunut runsaasti, kun viime vuosina oli harvoin kulkenut vaeltavia saarnaajaveljiä, ja naapuriseurakunnan papit eivät joutaneet käymään tärkeimpiäkään kirkollisia toimituksia suorittamassa.

Matti Lempaisen taloon Kivijärven Tialassa oli myöskin sana saapunut saattaa poikansa kasteelle. Lempainen murahteli tyytymättömänä vaivalloiselle matkalle lähdöstä. Hänen kasteelle saatettavat kolme poikaansa olisivat saaneet tuolle matkalle mennä yksinkin, jos olisivat tiettömiä taipaleita osanneet kulkea. Vanhin, Paavoksi nimitetty, oli yhdeksäntoistavuotias, nuorin Pentti, täytti kuusitoista. Häntä vähän vanhempi Rietu oli jo karhunkin keihäällä kaatanut ja vanhin poika oli päätään pitempi isäänsä. Voimiakin lienee hänellä ollut, koskapa kaskimaalla saattoi sulin käsin käydä kantoon kiinni ja vääntää sen irti niinkuin heinänkorren.

Lempainen murisi lähtöpuuhissaan ja käski vaimonsa laatimaan evästä konttiin. — Suotta on minun, vanhan miehen, sinne asti hiihtää. Osaattehan yksinkin, kun saattelen jonkun matkaa ja tien neuvon.

— Emmehän, vaikka osaisimme kulkeakin, tiedä kuka pappi on ja miten sitä on puhuteltava, kivahti Paavo. — Parasta on, kun lähdet opastamaan. Ethän ole itsekään vielä uudessa kirkossa käynyt etkä pappia nähnyt. Nythän ne siellä näkee kaikki yksintein.

— Minä vähät heidän kirkoistaan ja papeistaan... tulee täällä sydänmaalla ilman niitäkin aikoihin... Kymmenyksiään se siellä vain tahtoo. Ja matkakin on kovin pitkä.

Lempainen oli maankuulu karhunkaataja. Jo nuorena miehenä oli hän kerran halmemaita katsellessaan yhyttänyt karhun ja kirveellään sen hengiltä nuijannut. Sen jälkeen oli hän kymmeniä karhuja keihäällään kaatanut yksin — ilman toverien apua. Viimeaikoina oli Rietu jo hiihtänyt hänen kanssaan karhukierroksilla, ja jonkun jo keihäällään kaatanutkin. Nytkin oli hänellä karhunkorvia kaksikymmentä kappaletta, jotka oli kirkonkylään vietävä ja niistä käräjillä palkinto saatava. Kirkonkylään ei hän olisi lähtenyt kastetoimituksen vuoksi. Karhunkorvien käräjille vienti ja niistä palkinnon saanti oli paljon mieleisempi asia.

Muori oli viillyt evästä konttiin ja hyvillä mielin, hymyssä suin kiiruhti poikiaan lähtöön. Hänestä oli kovin mieleinen asia kun pojat vihdoinkin pääsivät ristinkasteelle. Kovin usein hän oli siitä miehelleen puhunut, peläten että paha vielä kastamattomat pojat perii, johon mies oli naureksien virkkanut:

— Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle piisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat.

Miehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli aikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle sattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta Viitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille.

— Emme hiihtele rajusti. Levätään, katsellaan uusia erämaita ja tehdään nuotio kun ilta hämärtyy. Kunhan viikon hiihtelemme, niin eiköhän jo silloin kirkko näkyne, puheli Lempainen pojilleen ja siirteli verkkaan latuskaisia suksiaan.

Yöksi ehtivät he koskemattomaan korpeen, joka eli paikoin niin tiheää, että vaivoin kulkemaan pääsi. Huimaavan korkeat monisatavuotiset hongat ojensivat latvuksiaan pakkaskuulakalle taivaalle. Muutamat niistä olivat jo vanhuuttaan kallistuneet ja toiset jo maahan rysähtäneet kaataen pienempiä puita alleen. Yhden sellaisen maahan kaatuneen hongan kupeeseen viritteli Lempainen nuotiota, veistellen vyökirveellään lastuja hongan kyljessä.

— Tähän jäämme yöksi. Kun seitsentähti aamupuolta näyttää, lähdemme jälleen hiihtämään.

Nuotio roihusi, sulatellen lunta puiden oksilta. Rietu oli laittanut havuvuoteen ja Pertti kärventeli tulessa metsoa, jonka oli äsken jousellaan kelohongan oksalta pudottanut. Vähän matkaa nuotiosta oli valtava nietos — muurahaispesältä näyttävä, mutta liiaksi laaja muurahaispesäksi. Yläpäässä näytti olevan, pieni aukko, jossa oli lunta vähemmän kuin muualla. Lempainen katseli mätästä havu vuoteella loikoen ja naurahteli itsekseen silmäillen poikiaan, josko nämä mitään huomaisivat. Vihdoin hän virkahti kääntyen istumaan:

— Taisimmepa sattua mesikämmenen kanssa samaan majapaikkaan.

— Miten niin?

— Siltä minusta tuo mätäs tuossa näyttää, että kontio siinä vetelee makeinta untaan. On se ennen tuommoisesta paikasta löytynyt...

— Elähän...

Pojat katselivat hämmästyneinä mätästä ja vuoroin isäänsä, laskiko hän leikkiä, vai tottako puhui. Rietu otti keihään ja hämmensi sillä aukkoa. Kohta kuuluikin ankara murina mättään sisästä. Katajapehko heilahti aukon suulla ja lumi pölähti. Näkyviin tuli kontion pörröinen pää ja etukäpälät. Kuului voimakas karjahdus ja otus painui takaisin pesäänsä, hetkisen silmättyään rauhansa häiritsijöitä.

Pojat olivat tarttuneet keihäisiinsä valmiina vastaanottamaan otson hyökkäystä. Lempoinen naureskeli eikä viitsinyt edes istualtaan nousta. Antoihan poikien koettaa...

Rietu ei näyttänyt hätäilevän. Kävi uudelleen penkomaan keihäällään pesän suuta.

— Tulehan, ukko, sieltä lämmittelemään. Vai menit piiloon, kehveli.

Pesästä kuului ensin murinaa ja kohta levähti pesän suu ja katajapensas kimposi kaarena ilmaan. Lumi pölähteli ja siinä seisoi korven ruhtinas vihaisesti silmäillen rauhansa häiritsijöitä. Korpi kajahteli sen karjahduksista, kun kolme keihästä tunkeutui sen turkkiin. Hetken temmellettyään painui kontio uupuneena lumelle, mutta Pentin se oli keihäineen heittänyt hangelle. Lumisena vääntyi mies hangesta ja iski vielä keihäänsä kontion kylkeen, kostoksi kuperkeikasta.

— No, miehiä teistä tulee, pojat; ei teitä häveten tarvitse kasteelle kuljettaa, ihasteli Lempainen.

Pojat kävivät nylkemään saalistaan ennenkuin se ehti jäätyä. Lihat kuopattiin hankeen ja talja levitettiin vuoteeksi, ja miehet kävivät ihastelemaan niinkuin ei olisi mitään erikoisempaa tapahtunutkaan.

Viikkokauden ovat miehet hiihdelleet vuoroin lumisia metsiä, vuoroin laajoja järvenselkiä ja päässeet vihdoin kirkonkylään, mukanaan kantamus metsoja ja teiriä tuliaisiksi sielunpaimenelle. Talviaamun hämärässä käyvät he pappilan pirttiin, jossa Laurentius-herra on parhaillaan einehtimässä.

— Terve taloon!

— Terve tulijoille!

Hetken perästä virkkaa Lempainen hattuaan pyöritellen:

— Lienemmehän oikeaan osanneet. Onhan tämä pappila?

— On. Mistäpäin miehet hiihtää?

— Kivijärven Tialasta tulimme. Olisi vähän asiaa... Sinäkö lienet kirkonherra, virkkaa Lempainen einehtivän papin puoleen kääntyen — olisi tässä kastettavia, jos...

Laurentius silmää ovensuussa seisovia miehiä ja hänen suunsa vetäytyy hyväntahtoiseen hymyyn.

— Nuoko kastettavia... johan ovat partasuita miehiä. Ovatko ne poikiasi?

— Minunhan nuo ovat. Ei niiden hartioita ikä paina, vaikka ovatkin jo miehen mittaisia. Johan nuo kontionkin kaatoivat tänne tullessaan. Tuo Rietu on jo kaatanut montakin.

— Kukas sinä olet Kivijärveltä? kysyi Laurentius naureskellen pojille, jotka noloina hattuaan pyöritellen seisoivat ovensuussa.

— Matti Lempaiseksi nuo ovat sanoneet.

— Vai sanoneet... etpäs ole ennemmin tuonut poikiasi kasteelle. Häpeisit toki, vanha mies.

— Mihinkä minä heitä olisin raahannut, kun ei ole ennemmin sattunut tilaisuutta, eikähän ole pappiakaan ollut. Olisi nuo kelvanneet minulle kastamattakin, mutta muori vain höpötti.

— Vai olisi sinulle kelvanneet — murahteli Laurentius. Ja mitä sanoit... kontionko tullessaan kaataneet... taidat valehdella.

— Tuos' on vielä veriset korvat, ell'et muuten usko, kivahti Lempainen ja heitti papin eteen permannolle kontion korvat.

— No jo on miehiä, kun kasteelle tullessaan kontion kaatavat.

Ovensuussa seisovien miesten mieli oli alkanut kuohua papin soimauksista ja hymähtelyistä. Paavo puristeli jo nyrkkiään ja mulkoili vihaisesti.

— Olisi tässä metsänantia, jos kirkon herralle kelvannee. Ja Lempainen nosti lintutaakan ovensuusta keskilattialle.

Laurentius myhähti mielihyvästä ja virkkoi jo leppyneenä:

— Nuo pojatko ne näitäkin...

— Nehän ne...

— No mennään sitten miehet kirkkoon, virkkoi Laurentius reippaasti.

— Otamme kummit tuolta naapurin talosta.

Juhlallisin mielin astuivat kaukaisen salon asukkaat kirkkoon, jonka he ensi kertaa näkivät, ja toimitus alkoi.

Neuvottomina katselivat pojat toimitusta. Paavo kyyräili vielä äskeisen kiukkunsa vallassa, joka vain näytti nousevan papin pitäessä manauksiaan. Ja kun pappi kysyi kastettaviltaan:

— Luovuttekos pois perkeleestä? — puristui poikain kädet nyrkeiksi ja huulilta ei lähtenyt yhtään sanaa.

— Vastatkaa: Luovumme, virkahti pappi, mutta Paavo kumartui veljiensä puoleen ja kysyi heiltä hiljaa: Jokohan sille pitäisi antaa selkään? — Tahdomme, tahdomme, virkkoivat veljet, luullen Paavon käyvän käsiksi pappiin.

Kynttilät pantiin kastettavien käteen ja toimitus jatkui edelleen. Hiki tippui poikien otsalta ja heidän naamansa oli vetäytynyt ankaraan irvistykseen.

Kaksi kuljeksivaa teiniä oli hiipinyt kirkkoon toimitusta katsomaan, ja kun veljekset palasivat pappilaan suksiaan noutamaan, alkoivat teinit heille naureskellen sopottaa kastelukuja. Paavon myrtynyt mieli ei sietänyt enempää. Hän kävi teinejä takin kauluksesta kiinni, löi heitä ensin vastakkain ja sitten heitti menemään.

Veljekset nousivat suksilleen aikoen lähteä kotimatkalle, mutta vanha Lempainen kävi heitä estelemään:

— Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Minunhan on käytävä käräjillä saamassa palkinto karhun korvista. Voi mennä päivä, jopa kaksikin käräjillä.

Mutta pojat eivät halunneet enää jäädä kirkonkylään käräjärahvaan naurettaviksi.

— Tulet kun joudut Menemme jo edeltä. Korvessa tavataan.

Ja pojat työnsivät pappilan pihatörmältä suksensa vihaiseen vauhtiin ja vasta hiljaisessa korvessa heidän mielensä tyyntyi.

Erämaan yössä.

Erämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana keskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael Agricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä liekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä, voidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa.

Pirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja sytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen:

— No nyt on oikein juhlavalaistus.

— Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella lukemaan.

Rehevä Pirkko helähytti iloisen naurun.

— Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista...

— Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja jatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa.

Pirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi kyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä Laurentiuksen ensimmäinen oppilas.

»Oppe nyt vanha ja noori joilla ombi Sydhen toori Jumalan keskyt ja mielen iotca taidhat Somen kielen»,

tavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana.

Mutta kun jatkettiin säkeitä

»Laki se Sielun hirmutta mutt Cristus sen tas lodhutta»

helähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen:

— Ei tule vanhasta konkaria.

— Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat, saavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin kirjantaitavaksi.

Pirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä.

Tämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön. Vielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin, jonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi toinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken innostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin, kuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla ponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan.

Pahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta harjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan isäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon, mutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden mahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin oli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut tulemaan ristin kasteelle.

Laurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen hyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon asiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän uuden kirjan avulla myöskin oppimaan.

Pihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi matkainen lienee ajanut pappilan pihaan.

Sisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva isäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille.

Kun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi Laurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi.

— Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan, virkkoi pappi.

— Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle niin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli nyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan lukutaitoiseksi.

— Mitäkö varten...» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin... jokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa... se on pohja kaikelle muulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla.

— Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja riistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja rukoukset.

— Ei, Kanoinen... kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen täytyy oppia.

— Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon mies.

Laurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli sanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee. Yritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja lähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava siihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen hymähteleekin.

— Onko sinulla noita kirjoja useampiakin? kysyi Kanoinen papilta.

— Yksi näitä vain on, mutta eiköhän piispa pian lähettäne lisää, kun pyydämme.

— Olisin tuon saanut viedä nähtäväksi. Saattaisi olla vaikka hyväkin siellä tauteja vastustellessa.

— Ettäkö taikakapineeksi...?

— Vaikka semmoiseksikin.

— Ehei, miesparka, ei tällä taikoja tehdä muuta kuin henkistä pimeyttä vastaan. Tämä kun opitaan, niin sitten jo pystytään ottamaan pyhä raamattu käsille. Piispa Agricola suomentaa sitä parhaillaan.

— Mikä se semmoinen kirja on? kysyi Kanoinen.

Laurentius raapaisi jo korvallistaan. Tällaisia pakanoita taisi olla hänen seurakuntansa suurin osa.

— Olenhan siitä kirjasta teille seurakuntalaisilleni kirkossa puhunut. Etkö ole ollut siellä kuulemassa.

— Enpä hänessä... olin minä sitä tekemässä.

— Miksi et käy kirkossa?

— No mitenkä sitä pitkien matkojen päästä... ja kun on muitakin puuhia.

Kanoinen nousi lähteäkseen, nähtävästi närkästyneenä.

— Siellä on tuvan penkillä kymmenykset... pitänet sitten itse tahi antanet kirkolle. Enämpää ei tule ennenkuin vuoden perästä.

— Ne olisi pitänyt mitata, sanoi pappi.

— Eivät ne siitä enene.

Mies painui kylmästi hyvästellen ulos.

Laurentius avasi jyväsäkkien suut. Pelkkiä akanaisia ohria vain, eikä ruista karpiotakaan!

Siinä oli papin anteet, eikä ensimmäistä kertaa tällaiset.

Ja aapiskirjaa he tarvitseisivat vain taikakapineekseen.

Laurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa koeteltiin kärsivällisyyttä.

Pirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä iloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian totiseksi.

— Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko.

Kiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä, katsellessaan uutteran Pirkon puuhailua.

— Salon mies tässä reistaili... kantoi akanoita kymmenyksistään. Katsohan tätä!

Pappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin emännän sovittava nauru helähti tuvassa.

— Ynnikin eloja!

— Mitäs me itse syömme?

Hengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän auttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin alkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää työntekijöitä karulle vainiolle.

Mietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius pitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista erämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja pakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka hetki.

Rautamarski.

(Pikapiirto).

Turun linnan vaakunasalissa asteli Klaus Fleming jymähtävin askelin ja syyti parrastaan kiivaita sanoja Kurjelle, sotaväkensä päällikölle, joka takan ääressä istuen koetti kuunnella rauhallisena.

— Minä pääsin niinkuin suunnitteitakin, koko Suomen haltijaksi ja olisin osannut hallita ja hoitaa tätä maata aivan omin päin, ilman kuninkaita ja heidän neuvonantajiaan, mutta nyt sanot sinä, että Pohjanmaan väestö aikoo nousta kapinaan sen kirotun Ilkan johdolla. Mutta koettakoothan, niin lakaisen kuin ukontuli heidän sarka-armeijansa ja toista kertaa ei Ilkka karkaa Turun linnan hiidenkirnusta, sen vannon. Ne kirotut pölkkypäät eivät käsitä, että aion tätä maata itsenäiseksi, yhtä mahtavaksi kuin Ruotsikin ja tässä he saisivat antaa minulle apuaan. Olisinkin jo pian ollut unelmieni perillä, jos ei tätä kirottua kapinoimista sattunut. Juhanan sain pois tieltäni ja Kaarle ei uskalla pistää tänne nokkaansa, vaikka koettaa isännöidä Ruotsissa. Sigismundin olisin karistanut pois käsipuolestani sopivassa tilaisuudessa, vieläpä vapauttanut Ruotsinkin hänestä, mutta ei käsitetä siellä eikä täällä, mitä minun järeät aivoni ovat vuosikymmeniä hautoneet.

Marski kulautti hopeaisen sarkon sisällöstä kurkkunsa kosteaksi ja löi sarkon takaisin pöytään niin, että sisältö räiskähti korkealle. Alkoi taas iskeä rautakorkojaan permantoon, niinkuin olisi joka iskulla tahtonut nitistää jonkun aseisiin nousevan Pohjanmaan talonpojan.

— Eivätkö he käsitä, että juuri tätä varten minä tarvitsen suuren sotajoukon, enkä voi sitä täällä Turussa elättää. Mutta jokaisesta ruiskourasta heidän täytyy äristä ja nousta muka kapinaan leirityksen vuoksi.

— Taitavathan huovit joskus heitä turhanpäiten härnäilläkin, murahti Kurki.

— Häh? Puollatko sinäkin heitä? Mitä? Kapinoitko sinäkin minua vastaani

— Enhän tee sitä niinkauan kuin käteni miekassa pysyy, mutta talonpojat eivät liene itsekään selvillä, ketä heidän olisi kuultava.

— Niin, senhän tekee Kaarle-herttua koettaessaan päästä siellä ja täällä valtaan, mutta hänetkin minä vielä ajan hiirenloukkuun. Sopisi minun kanssani, niin välipä sillä vaikka saisikin Ruotsin kruunun. Meille suomalaisille se on sama kuka sitä kantaa. Ja oikeastaan...

Marski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi:

— Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin markkinailveilijällä.

— Et siis kannata häntä periaatteessa?

— En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme toimeen omillamme.