v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti

Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle. Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa, jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p. Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.

Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen. Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan, Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan, (paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman. Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman. Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia. Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet, että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta. Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa. Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon. Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti. Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa. Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin, Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan. Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa. Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta. Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia, ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista, niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617, rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun Gustavi oli antanut takasin pari kylää.

Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta, joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle, jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä Evangeliumin puolelta vaikuttava.

Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611 kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun. Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.

b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa. (v. 1617—1721.)

Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita, jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen, oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa vähitellen Suomellemme kasvaa. —

Se mies, jonka huolen kautta Kristillisyys tällä kertaa alkoi huonosta tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss. acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja, joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630 laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria töitä.

Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta, eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta, ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan. Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi. Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi, että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629, jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618 ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v. 1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava, jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä — ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.

Mutta tätä suurta miestä paremmin tutaksemme olisivat ne moninaiset laitoksetki, joita hän valtakuntansa sisämäisen tilan parantamiseksi matkaansaatti, lueteltavat. Vaan ei ole tässä tilaa enempään, kun että muutamilla esimerkeillä osotamma, mitä hyvää hänen hallitus Suomelle tuotti. Uusia kaupunkeja rakennettiin ja entistenki kohta tuli paranemaan uutten oikeuksien lahjoittamisella elikkä entisten suurentamisella. Vuonna 1617 perustettiin Uuskaupunki (ruotsiksi: Nystad) ja 1620 Joensuun (Ny Carleby) ynnä Kokkolan (Gamla Carleby) kaupungit, ja seuraavana vuotena sai Tornio kaupunkioikeuden. Kauppa tuli paljon edesautetuksi. Usiammat vanhat kaupungit saivat luvan käydä sitä ulkomaallaki. Käsityöntekijät eli Hantvärkkärit kaupungeissa saivat järjestyksen keinoissansa sillä että heidän yli asetettiin päällysmies, jonka Oltermannin kanssa piti kullakin ajalla määrätä yhteisen hinnan kaluille. Kaikki tienokeinot olivat olleet pahalla jälellä, mutta niitä koettiin kaikella tavalla edesauttaa, niinkuin myöski talonpoikain maanviljelöä. Vapasukuisten ja virkamiesten itsivaltaisuus ja rasittavaisuus oli noussut sangen korkiaan määrään. Tämänlainen pahuus oli jo niin juurtunut, ett'ei Kuningas kaikella toimellaan kyennyt sitä sikseen parantaa. Ainaki teki hän, mitä voi. Vuonna 1624 lähetti hän Riikinmarskin Gyllenhielmin Suomeen, fouteilta ja muilta virkamiehiltä tilintekoa vaatimaan, ja sanomaan, ett'ei Kuninkaallinen Majesteeti ollut heitä tänne pannunna tyhjäntekijöiksi. Tämän piti myös estämän Aatelia kruunulle kuuluvata maanomaisuutta pitämästä ja väärillä päällenpanoilla rahvasta vaivaamasta. Tuomioistuimet olivat rappiossa ja niitä parannettiin. Väärän oikeuden käyttämisen esteeksi ja koska asioissansa sorretuilla oli joksiki hankala Ruotsista saada oikeutta, asetti Kuningas v. 1624 Suomelle omituisen Hovi-Oikeuden Turussa, josta vielä oli tila Kuninkaaki eteen lykätä asiansa. Nyt asetettiin myös raja maallisen ja hengellisen oikeuden välillä. Pispan ja hänen Kapitulin alle tulivat kuulumaan senlaiset asiat kun juopumus ja muunkilainen elämän irstaisuus ovat, paitsi hengellisiä asioita, jotka tiettävästi myös olivat heidän ratkastavina. Turun Gymnasiumin laittamisesta on jo ennen mainittu. Terveyden hoidoksi laitettiin hospitaleja. Sotamiehet tulivat parempaan asuun ja järjestykseen, ynnä saivat paljo kunniata miehuutensa vuoksi Kuninkaan sodissa, jota he eivät harvoin olleet voittamahan auttaneet. Ja paljo muuta senlaista. Kun nyt sitä muistelemma, että ne alituiset sodat vaativat erinomaisia kostannuksia siitä jo entisestään köyhästä Ruotsin valtakunnasta, niin on tosin ihmeteltävä, mistä juuri tällä ajalla saatiin tilaisuutta ja varoja näitä töitä täyttämään. Mutta ainaki tuli tauti- ja nälkä-vuosien ynnä sen paljon miehenoton kautta, kun sotiin tarvittiin, isänmaamme tähän aikaan puolittain autiahan tilaan. Paljo rahvasta muutti myös pois koko maasta, eikä voitu sitä estää. Näihin ei ollut Kuninkaan vaan aikain kovuuden syytä, sillä jos nyt olisi ollut huonompi hallitus, niin olisi kansa tainnut johonki joutua.

Kuningas Gustavi Adolphin kuoltua tuli hänen 6 vuotias tytär Kristiina Ruotsin Valtiaksi. Tämän alaikäisyyden aikana piti viisi valtakunnan korkeinta virkamiestä hallituksesta huolta. Niistä tuli se kuulu Akseli Oksenstierna, edesmenneen Kuninkaan rakastettu ja häneen kelvollisuutensa vuoksi pian verrattava ystävä, saamaan huolen Saksanmaan sodanasioista päällensä. (Mainittava asia on, että pispa Rothovius oli ollut tämän miehen nuoruuden opettajana ja hänen johdattajana Saksanmaalla oppimassa käydessä. Hän piti miehenäki entistä opettajatansa kunniassa, ja tästä keskinäisestä kohdasta tuli paljo hyvää Suomelle vuotamaan.) Sitä sotaa käytiin erinomaisella kunnialla ja onnella Baneerin, Lenartti Torstenssonin ja Vrangelin esimiehitessä, jotka kaikki näytäksen Gustavi Adolphin kelpo oppilaisiksi. Vuonna 1648 loppui tämä 30-vuotinen sota Vestphalisen rauhan kautta, jossa Ruotsi sai Pommerin ja moniaita muitaki paikkoja Saksanmaalla ynnä suuren rahasumman sotakuluketten peittämiseksi. Sillä aikaa oli se entinen sotilakkoki Puolan kanssa tullut v. 1635 jatketuksi 26:ksi vuodeksi Stuhmsdorffissa, jossa Ruotsi antoi Preussiassa valloitetut maat takasin Puolalle. Myös oli sota Danskan kanssa taas ollut käytävissä, joka oli v. 1645 päätynyt Brömsebruon rauhan kautta, ja siinä oli Ruotsi tullut muutamia maanpaikkoja ja etuja saaman. Samana vuotena oli Kristiina Drotninkikin jo ottanut itse hallituksen vastaan. Hänen nuoruudessa riikistä huolta pitäväin Herrain hallitus oli siis loppunut, ja ehkä sillä ajalla kunniata oli Ruotsille runsaasti karttunut ja monta hyvää laitostaki saanut aikaan, niin olivat, toiselta puolen katsoin, tavarat ja voimat maasta kadonneet ynnä Vapasukuisten sääty itsellensä liikanaisia oikeuksia vallannut, josta epätytyväisyys oli kansaan tullut.

Mutta nyt lähdemmä Suomen Kirkon ja kansallisen hallituksen kohtaa Drotninki Kristiinan alaikäisyyden kun itsehallituksenki aikana katselemaan. Me tapaamma kaksi erinomaista miestä, jotka yhessä ja kumpiki puoleltansa tällä ajalla kokevat Suomen tilaa parantaa ynnä pimeyden ja epäuskon valtaa hävittää. Ne ovat pispa Rothovius ja Greivi Pietari Braahe. Miten paljo heillä oli parantamista ja minkälainen pimeys voitettavana, näyttäköön seuraava lyhykäinen maamme senaikuisen tilan osotus. Tavat olivat varsin turmeltuneet niin rahvaassa kun rahvaan vartioissa ja paimenissa. Juopumus, huoruus, vääryys ja muut sitä laatua, olivat jokapäiväisenä harjoituksena. Turhat, epäuskolliset luulot sokasivat mielen maan oppineimmiltaki miehiltä, saati sittä muilta. Niinpä luetaan tämän ajan tiedoissa keräjöimisistä noitia vastaan ynnä semmoisiaki, jotka varsinaisesti olivat lupautuneet Perkeleelle ja hänen kanssa liittoon antauneet. Niin oli myös tähtiennustelman (astrologia) epäuskollinen taito harjoitettuna maan korkeimman opetuspaikan opettajilta ja muiltaki oppineilta miehiltä. Raamatun suomentaja Martiinus Stodius, tuli Konsistoriumin edessä syytetyksi taioista, joilla hän muka olisi muita pilannut ja viekotellut; vaan lopulla nähtiin, että nämät syyttämiset olivat siitä saaneet perustuksensa, että hän tarkemmin kun muut senaikuiset tunsi luonnon vaikutukset, e.m. oli kupevalla lasilla tulta ottanut taivaasta, jota konstia pidettiin Perkeleen taikana (Yksin pispa Rothoviuski, joka ei ollut kaikissa irti aikansa epäluuloista. Braahe näki näissa asioissa selvemmästi.) Näin muitaki syyttömiä taikauksesta paituutettiin keräjihin. Virkamiesten käytös oli sangen epärehellinen, sillä pitkällisten sotain vuoksi ei ollut valtakunnan Hallitus saanut tilaa heitä tarkasti silmällä pitää, eikä joka aika kovaan tilintekoon vaatia. Pienimmästä niin korkeimpaan tekivät virkamiehet vääryyttä: tuomioistuimen edessä ei saanut rahvas oikeutta, varsinki maan ylimyksiä vasten, jotka tekivät mitä tahtoivat, ottivat lahjoja, ryöstivät rahvasta laittomilla päällenpanoilla, asettivat tuomareiksi kenen halusivat käskyläisistänsä j.n.e. Braahe tuli Marraskuussa v. 1637 Suomeen, sitä maata Guvernöörin asemesta hallitsemaan. Ahvenanmaa ja Venäjän Karjala kuuluivat myöskin hänen alle. Samana talvena matkasi hän vielä frouanensa maan läpi aina Viipuriin, Käkisalmeen ja Savonlinnaan, sotaväkeä myönstäröien ja kaikkinaista järjettömyyttä parannellen. Kesällä samana vuonna kävi hän Turun ja Porin puolessa hallituskuntaansa tuntemaan oppimassa. Tämän matkan päätettyä lähetti hän Ruotsiin Hallitukselle kirjallisen kertoman Suomen peräti kurjasta tilasta, parannuksia edespannen. Hallitus vastasi niitten olevan tehtävänä, mutta ennen kaikkia olevan tarpeellisen koululaitosten kautta kelvollisempia opettajia sekä virkamiehiä kansalle varustaa, sillä kaikki viimmen paranevan. Pispa Rothovius oli puoleltansa kaikista voimistaan kokenut tätä samaa kaunista tarkoitusta edesauttaa, sekä kirjoitusten ja alinomaisten maanitusten kautta papeille, kun myös kiivasten saarnainsa kautta Turussa. Seurakuntia jaettiin pienemmiksi, uusia kirkkoja rakennettiin, ja Suomen Lappalaiset saivat omituisia pappeja. Kiivautensa ja intonsa vuoksi sai Rothovius, niinkuin on maailman tavallinen meno, vihollisia. Hänen kanssa yhdessä tuumin taisi Greivi Braahe vaikuttaa, että Hallitus päätti laittaa triviali-kouluja useimmissa Suomen kaupungeissa, ja varsinki, että se laitos sai aikaan, josta valistuksen ilahuttavat säteet pitivät levetä ympäri Suomea. Tämä oli Turun Akademia, joka vähää ennen perustetun Gymnasiumin siaan v. 1640 laitettiin, ja jonka Kansleriksi Braahe itse tuli pannuksi. Asetukset olivat sillä samanlaiset, kun Upsalanki Akademialla olivat. Rothovius oli Siakanslerina. Tähän asetettiin kymmenen Professoria, ja koko laitos jaettiin neljään Taitoluokkaan eli Fakulteetiin, nimittäin Jumaluusopin, Lainopin, Tiedotsemaopin ja Lääkkiopin. Viimmeiseksi mainittuun asetettiin seuraavana vuotena uusi, yhdestoista Professori, ja vasta pantiin kahdestoistaki Tiedotsemaopin luokkaan. Ensimmäisenä Akademian vuotena ei ollut kun 44 oppivaista Turussa, joista ainoastaan kahdeksan olivat Suomalaisia. Muut kaikki olivat Ruotsista, josta maasta vastaki kävi paljo nuorukaisia meidän Akademiassa. Seuraavana vuonna nousivat oppivaiset jo kolmeen sataanki. Vuonna 1642 sai Akademia Kirjanpränttääjän Turkuun, joka oli ensimmäinen meidän maassa. Seuraavana vuonna aukeni iso aarret Suomen kansalle. Se oli Koko Pyhä Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti, joka nyt ensikerran täysinäisenä kävi suomeksi valkeuteen, präntätty Tukhulmissa. Mitä Agrikola oli aikanansa Raamatusta suomentanut, se oli jo sotain ja muitten hätäpäiväin kautta tullut kateeseen, elikkä olivat hänen käännökset enää hyvin harvassa tavattavat. Pispa Rothovius ja Suomen papisto olivat sentähden siitä suuresta puutteesta usein muistuttaneet valtakunnan Hallitsijoita, anoin että se tulisi kruunun kostannuksella autetuksi. Hallitus otti tämän viimmen korviinsa. Neljä miestä valittiin käännöstä valmistamaan, nimittäin Gymnasiumin Lektorit, sittä Professorit Akademiassa, Eskhillus Peträäus ja Martiinus Stodius, ynnä lähellä Turkua olevat pastorit Henrikki Hoffmanni ja Gregori Matinpoika Favoriinus, jotka olivat niin Raamatun alkukielissä kun myöski Suomen puheessa oppineita miehiä. Valtakunnan Hallitsijain tahto, kirjoituksessansa Rothoviukselle, oli, että näitten miesten piti "läpikatsoa, mitä muilta erittäin saattoi olla jo kirjoitettu ja käätty, sekä parannella siinä vikoja; mutta mik'ei ollut ennen käännetty, sitä uskollisesti suomentaa, kaikissa seuraten Lutheruksen viimmeistä käännöstä ja muutenki itse alkukieliä, sitä tarkoittain, että Suomen kieli tulisi selvää ja hyvää, jota kaikissa Suomen maanpaikoissa voitaisiin ymmärtää, ja että kirjotuslaatu olisi yleensä yhdenkaltaista." Nimitetyt miehet parantivat siis elikkä kääntivät uudellensa Agrikolan (ja mahdollisesti muittenki) ennen tehtyjä käännöksiä ynnä suomentivat ennen vielä suomentamattomat Raamatun kirjat, ja he tekivät sitä työtänsä niin kiivaasti, että Raamattu Lutheruksen esipuheitten sekä muitten vieläki suomalaisissa Täysibiblioissa tavattavain apukirjoitusten kanssa tuli muutamain vuotten kuluttua, elikkä v. 1642, kansan käsiin. Tästä kalliista tavarasta piti jokaisen kirkon ottaman yhden kappaleen tarpeeksensa. Näillä laitoksilla ja toimilla oli siis kansan valistumista erinomaisesti vaikutettu. — Greivi Braahe oli v. 1640 tullut kutsutuksi muihin virkoihin Ruotsiin, jonka tähden hän tällä kerralla jätti Suomen, mutta tuli v. 1648 jällensä Guvernööriksi meidän maahan ja edesseisoi sitä virkaansa vuoteen 1654 asti. Vuonna 1650 oli hän Tornion kautta matkannut Drotningin kruunaamisen juhlalle Ruotsiin. Kansallisessa päällenkatsannossa hänen kautta tehdyistä muutoksista ja parannuksista ovat seraavat muisteltavat. Viipuriin ja Hämeenlinnaan pantiin erityiset Maanherrat, saadaksensa sillä tavalla niin virkamiehet kun rahvaanki paremmin kurissa pysymään; sillä itäpuolella maata oli elämä varsinki raaka ja vallatoin ynnä parannukset enimmän tarpeeseen. Maksettavat kruunulle laitettiin selvemmälle jälelle. Tuumassa oli yhdistää Päiäneen järven muitten suurten järvein ja merenki kanssa, jota työtä Braahen piti teettää ja josta sisämäiselle kaupankäynnille toivottiin verrattomia etuja; mutta ei tullut siitä valmista. Uusia kaupunkeja rakannettiin, ja vanhemmat saivat lisätyitä oikeuksia. Vuonna 1649 perustettiin Braahen eli Salosten kaupunki, jolle perustaja antoi sukunsa nimen, ja Kristiinan kaupunki, jonka Braahe nimitti vaimonsa Kristiina Katariina Steenbokin muistoksi. Vanhan Helsingin kaupungin aikoi hän muuttaa sen kaupungin ja Porvon välillä olevalle Santasaarelle (Sandö), ynnä Kuopiossaki laitattaa kaupungin; vaan eivät nämät tuumat tulleet täytteeseen. Muuten tuli Sortavalan (v. 1640) ja Kajaananki kaupunki (v. 1650) tällä ajalla perustetuksi; niinkuin myös Brahelinnan jäännökset, Kristiinan pitäjässä, vielä muistuttavat tästä suuresta miehestä. Sotamiesten kohta tuli Braahen kautta parempaan asuun, ja hän oli ensimmäinen, kun sai ne vastahakoiset Savolaiset sotamiehiä oikein antamaan. Virkamiesten vallattomuuksia oli tämäki kokenut estää, ehk'ei hän saanut sitä pahaa sikseen paranemaan. Hän kuoli vanhana Ruotsissa v. 1680.

Rothovius vaipui v. 1652 kuoleman uneen, oltuansa 25 vuotta pispana. Häntä seurasi pispanvirassa Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, jossa oliki ensimmäisen oppinsa käsittänyt, mutta sittä useimmiten Kuninkaallisten kostannuksella käynyt ulkomaalla tietoja saamassa.[12] Hän asetettiin ensistä Lektoriksi Turun kouluun, sittä Gymnasiumiin, ynnä Tuomioprovastiksi mainitussa kaupungissa. Jo olemme maininneet hänestä Raamatun suomentajitten seassa. Ehkä Ruotsalainen, oli hän kuitenki lukemalla niin oppinut isänmaamme kieltä, että hän kykeni Raamattua suomentamaan ja vieläpä kirjoittamaanki ensimmäisen opetuskirjan Suomen kielen luonnosta.[13] Akademian laitettua tuli hän Jumaluusopin Professoriksi ja ensimmäiseksi Rektoriksi. Sittä valittiin hän Turkuun kokoutuneilta papeilta sen hiippakunnan pääksi. Vaikka tämä mies ei näytä olleen niin nerokasta ja asiaan ryhtyvätä luonnetta, kun moni hänen edelläkävijöistä ja jälkeenseuraajista, niin koki hän ainaki kohdaltansa parantaa kansan tapoja sekä vastustella epäuskollisia luuloja. Vaan ei ole paljo hänen töistä tietoja.

Drotninki Kristiinan aikana perustettiin v. 1653 Pietarsaaren kaupunki (ruotsiksi: Jakobstad). Mainittu Drotninki oli hallitessansa tuhlannut sen pitkällisten sotain kautta muutenki köyhtyneen Ruotsin valtakunnan tavaroita. Viimmein päätti hän jättää koko kruununsa ja muuttiki pois maastansa v. 1554, vaikka sitä tuumaa koettiin Ruotsissa kaikella tavalla estää. Vapasukuisten ja vapaattomain säätyjen välillä oli tällä ajalla ollut suuri eripuraisuus. Kristiina oli erinomaisesti oppinut ihminen, josta kuitenkaan, hänen suuren kevytmielisyytensä tähden, ei tullut alamaisille hyötyä. Hän eli sittä enimmiten Italiassa, jossa kuoliki v. 1689. Tämän kanssa sammuu Vaasen sukukunta Ruotsin hallitusistuimella. Nyt tuli Gustavi Adolphin sisaren poika Kaarle X:nes Gustavi, Pfaltsi-Greivi Tsveibrykkenistä, Kuningasistuimelle nostetuksi. Hänen hallitusaikana oli alituisia sotia. Puola ei tahtonut häntä Kuninkaaksi tunnustaa, josta tuli heti vihollisuus. Kaarle purjehti meren yli Puolaa vasten, joka tähän aikaan oli monelta haaralta ahdistettu, ett'ei ollut hänessä varsinaista vastustajata. Kaarlen asiat menestyivät niin hyvästi, että hän muutamain kuukautten sisällä oli voittanut uuden riikin itsellensä Puolassa. Mutta ei ollut se voittomaa pysyväinen. Puolalaiset nostivat kapinan, ja ehkä Kaarle soti urhoollisesti heitä vasten, voittain heitä useimmassa tappelussa, niin täytyi hänen ainaki jättää kaikki siltään, kun Danskalainen nosti sodan Ruotsin varalle ja Österriikin Haltija antoi apua Puolalle. Kaarle lähti nyt (v. 1557) sotalaumanensa Danmarkkia vasten, voitti Danskan armeian, otti vähässä ajassa Juutlannin allensa, marssi sittä talvipakkasella sen muuten ei hevillä matkattavan Pienen ja Ison Bältin salmen yli ja seisoi yhtäkkiä sotajoukollansa Kööpenhaminan porteilla. Tästä tuli kiiret Danskalaisille, että he antausivat rauhaan Roskhildissä v. 1658, jossa Ruotsalaiset tulivat Skandinavian eteläisen puolen, merta myöten, muutamia paikkoja Norjasta ja moniaita luotoja haltuunsa saamaan. — Sillä aikaa oli Suomellaki taas rasituksensa. Ne alituiset sodat ja miesotot tulivat sangen painavaksi meidän köyhälle maalle. Ainaki kokivat niin vapasukuiset kun muutki viimmeisiä voimiaan myöten Kuninkaan tahtoa täyttää ja valtakunnan ahdistettua tilaa auttaa. Mutta Venäläisetki olivat taas meidän maata vasten liikkeellä. Se rauhanen Tsaari Mikhaeli Feodorovitsa oli kuollut v. 1645 ja hänen poika Aleksei Mikhaelovitsa noussut hallitsemaan. Tämä tahtoi saada jällensä ne maat, kun hänen isänsä oli Stolbovassa antanut Ruotsille, jonka tähden hän teki toran sitä monelta haaralta ahdistettua Ruotsia vasten. Venäläiset hyökkäsivät ensistä Karjalaan v. 1656, jonka ilman vastuksetta saivat hävittää. Silloin yhdistyivät ne Ruotsin alle kuuluvat greekanuskoiset Karjalaisetki Venäläisten kanssa ja tappoivat sekä tuhoivat kansalaisiansa vielä pahemmin kun vihollinen, joka oli myös päättänyt tappaa kaikki maan asukkaat, kutk'eivät tahtoneet Greekan uskoa ja Tsaarin ylivaltaa tunnustaa. Se Nevajoella rakennettu Nyyenskantsin linna poltettiin, ja enempi kun 70,000 tynnyriä jyviä ynnä suuri määrä suoloja tuli siinä hävenemään. Pohjanmaallaki kävivät Venäläiset Kajaanaa myöten polttamassa ja tappamassa. Mutta Gustavi Leevenhaupti oli saanut esimiehyyden Suomessa, ja hän pidätti viisaudellansa vihollista etemmäs pääsemästä. Viimmemainitun vuoden lopulla pakoitti hän sen vetäymään oman maansa rajain sisälle. Sen perästä kääntyivät Venäläiset päävoimansa kanssa, jonka sanotaan nousseen 100,000:teen mieheen, Livon maahan. Siellä saivat käsiinsä muutamia pienempiä linnoja, mutta Riigaa piirittäissä menettivät he ison osan miehistöstänsä ja täytyivät siltään heittää sen kaupungin sekä palata kotimaahansa. Sittä ei ollut muuta sotaa kun muutamia rosvoretkiä, siksikun sotilakko Vallisaaressa, 20:tenä Marraskuuta v. 1658, Leevenhauptin kautta kolmeksi vuodeksi saatiin aikaan.

Niinkuin usein muutoinki, oli tällä aikaa rutto taas ollut liikkeellä Suomessa, ja pispa Peträäus oli sitä pakoon muuttanut Turusta maalle asumaan; mutta sielläki tapasi hänen mainittu surma, syksyllä v. 1657. Seuraavana vuonna asetettiin Johannes Terseerus[14] häntä pispanvirassa seuraamaan. Syntytyt Daalareissa oli hän koulutaidot käsitettyänsä[15] ollut Ruotsissa maapappina ja sittä Gymnasiumin Lektorina, sen perästä lähtenyt (v. 1633) Saksanmaalle syvempätä oppia saamaan ja siellä viipynyt neljä vuotta, kuunnellen aikansa kelvollisimpia opettajia Jumaluusopissa, joitten seassa oli se vapamielinen Kalikstus. Kun oli sieltä kotiutunut, tuli hän muutaman ajan perästä Jumaluusopin Professoriksi silloin perustetussa Turun Akademiassa. Seitsemän vuotta oltuansa siinä virassa, muutettiin hän yhdenlaiseen ammattiin Upsalassa. Täällä eli hän Drotninki Kristiinan erinomaisissa armoissa; mutta joutui pappissäädyn ja Vapasukuisten vihoin, joitten aikomisia hän oli vastustellut. Pispana Turkuun muutettuansa alkoi hän niin itse, tapaansa myöten, kaikkinaista järjestystä noudattaa, kun myöski muilta samaa vaatia. Ahneesti teki hän työtä ja talutti viisaasti kaikki asiat. Visiteeringeillä, kehoituksilla ja kaikella tavalla koki hän hiippakuntaansa parantaa ja saada opettajat kun muutki pahoista tavoistansa luopumaan. Mihin määrään valistus rahvaassa jo oli eestänyt, näyttävät Terseeruksen omat sanat, "että Pohjanmaalla, varsinki sen pohjaispuolella, Ahvenanmaalla ja Turun luodostossa on jo pappein ahkeruudella niin kauas päästy, että kaikki 20:nen eli 30:nen vuoden alla olevat ihmiset taitavat hyvästi lukea äidinkieltänsä." Sitä oli tähänasti pidetty mahdottomana asiana, "ilman kouluun lähettämättä opettaa Suomalaisia lapsia lukemaan;" mutta hän toivoo jo tapahtuneista esimerkeistä, että kaikki pian saataisiin opastumaan. Muutoin olivat entiset epäluulot vielä kansassa jälellä. Terseerus ei ollut itsekkään niistä vapaa, joka näytäksen silloin, kun erästä Studenttia Konsistoriumissa syytettiin liitosta Perkeleen kanssa. Tämän arveltiin siitä seuraavan, että Studentti oli vähassä ajassa erinomaisesti kasvanut tiedoissa ja vieläpä muitaki yhtä pian oppiin auttanut j.n.e. Miesparan olisi vireytensä tähden täytynyt mennä kuolemaan, milt'ei Greivi Braahe, joka vielä Ruotsiin muutettuansa pysyi Akademian Kanslerina, olisi asian paremmin ymmärtänyt ja hänen pelastanut. Kuitenki oli Terseerus paljon koroitettu sen epäuskon ja sirneyden yli, kun paadutti hänen aikalaistensa sydämet, ja hän koki myös sitä pahaa hävittää. Tämän vapaamman mielenlaatunsa tähden tuli hän, vihamiesten väijymisistä, virkansaki menettämään. Syy saatiin muutamasta Selityksestä Lutheruksen Kathekismuksen yli, jota hän pappein hyväksi