v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet

Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.

Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan. Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys, niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä, niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä, se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin, jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin. Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi, joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24 p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa, ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset riidat. —

Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan, jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet. Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen, niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on, ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella, veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa. Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat myös kovat nälkävuodet.

Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki, tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani, kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361) vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa. Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi. Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle. Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat: ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40 kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä ensimäinen.

Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan, ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens) Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta, koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli "oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.

Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi, tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle kuulumaan.

Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä vihollisuuksista.

Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille, ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun (maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle. Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten, kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte, ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa, jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle, ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa, Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti (v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.

Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.

Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen. Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman. Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan, Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.

Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty, ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan. Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa. Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin; mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411 karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä kanssa Lithoviahan jälelleen.

Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat (v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän. Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua, nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista, kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta asianomaisilla.

Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon. Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä) ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa, sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen, vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä. Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon, Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille, jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka linna rakennetaan häneltä kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,) taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443, jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta senlaista uudistusta.

Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin verojen enentämistä ja jakoi vielä v. 1435 maamme kahtehen, Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän, että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan Oikeuden, piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä, ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista, Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista. — Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa, ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat Daalarilaiset nerokkaan vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin, tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v. 1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti valittiin v. 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde) tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan, jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä. Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440 Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen, joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle, jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki antaa Turun ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin. Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli Vitaliveljein rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9] Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli samana vuonna 1448. Kaarle VIII Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi. Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni mitättömiin.

Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni Olgerdovitsalta tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset, joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442 käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki, ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa, Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat. Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa piirittämässä, niin karkasivat Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa, yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana vuotena Livon ja Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.

Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan, heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa 95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut ulkomaalla oppimassa, tullut Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen miehen.

Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet; ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle, niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni (Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta, sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään. Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen Kuninkaaksensa.

Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.

Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v. 1486 Turkuun pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488 präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale). Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa. Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja Kuusiston linnassa.

Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin. Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas, Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi, ja kun tällä tavalla oli tullut virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa. (Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada, ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä. Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase) kapinan päämieheksi ja antoi v. 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi. Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta. Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa. Raaseporin linna oli ollut pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni (Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. — Valkin kaupungin liiton perästä ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v. 1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi vuodeksi.

Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan jälelleen Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana, että Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika. Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia. Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti) Viipurin lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri, ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi: Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan Särkilahdesta kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota: tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria, moneen tuhanteen."

Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella. Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin mainittu yhdistys niin kutsutun Kalmari-Recessin kautta v. 1483, jota myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla papeista ja maallisista. Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein (Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut