Part 8

Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava, kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset. Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.

Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut...

Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi kiiruusti pukeutua.

"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan", mumisi hän kannelle astuessaan.

Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.

Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää, että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu Tanskan lippu.

Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä. Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.

Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus, sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi pääsee ylemmäs tuulen päälle.

Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys voittaa vastustajansa.

Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.

Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen, näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.

"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko taistelun kulkua.

Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui, oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa. Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa. Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa. Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin, puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla. Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi, hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.

Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa vangiksi.

Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut laivansa kera. -- -- --

Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa. Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan pääkaupunkiin.

Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.

Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se, että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.

Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta, syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.

Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen. Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti surmaniskun.

"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi kuningasta lujasti silmiin.

Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui ainoastaan:

"Sinä suomalainen jäykkäniskani."

Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin, ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.

* * * * *

Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla, johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä. Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa, jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä. Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.

Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.

_Kyösti Wilkuna_.

VESAISEN KUOLEMA.

Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta, tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja. Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.

[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston saavuttanut sankarinimi.]

Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli sattunut pahasti, -- siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa. Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi puheeksi.

Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän reunat.

Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla seisoville tovereilleen:

-- Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle. Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle retkelle -- ei tämä tähän lopu!

-- Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, -- elä ajattele nyt uusia retkiä!

Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen hiljaa ja hengitti tasaisemmin, -- näyttipä siltä, kuin olisi poltekin hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi rauennut toivo.

-- Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:

-- Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta. Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, -- vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.

-- Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. -- Mutta se luoti jäi rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.

-- Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.

-- Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan. Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.

* * * * *

Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi retkellään Vienan vesille... Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta... Kas noin! Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, -- nyt liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja kotikyläin miesten murhat...! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä...! Juuri niin, pojat, antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää -- tällaista se on kosto!

Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas kiertelemään.

Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella, partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, -- hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, -- täällähän on jo vaino käynyt vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta. Kirous ja kuolema -- kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät livistivät, -- kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä edestä näreikön laidassa... Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin kissanpojat pussiin... Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja koston sisulla!

Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.

Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot keinuttivat.

Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna. Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä permannoilla, -- jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva, punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään. Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:

-- Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, -- käy peremmäs!

-- Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:

-- Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte, sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä...

Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan, helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase, pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.