Part 7

"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini, joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin, mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja sitten... no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."

"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan, sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.

Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan. Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja -- mikä vieläkin parempi -- oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata täällä salojen sydämessä!

Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä vesillä liikkuvat kalamiehet.

Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä, esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin. Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.

Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa. Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.

Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia, kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen. Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien hiipivät he ulos.

Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat aseelliset vartiostot.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi. Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.

Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen edessään ja katsoi hymyillen häneen.

"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen ja kynsi neuvotonna päätään.

"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herra Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.

Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus. Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:

"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?"

"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole", ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."

"Vallanneet linnan... te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.

"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät tyytyväisyydestä loistaen.

"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien alapäällikköjensä välitse ovelle.

Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat, estäen ulospääsyn.

"Mitä, mitä... te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!" huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"

"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas, teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä syömme oikein kunnon aamiaisen."

Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:

"No olipas tämä... oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut mokomamman ketun kanssa tekemisiin."

* * * * *

Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen rauhantoimiin kotimaassaan.

Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin painattamista.

Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.

Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä. Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään, lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan, että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin, menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä itse suvaitsee maksaa.

Turun porvari Jöns Knaape oli -- kertoo Teitti -- perinyt sisaruksineen erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä! Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille panttisummasta.

Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja -- mainittu tila oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.

Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. -- -- --

Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla, että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä Suomessa -- ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat häntä mairenimellä _columna et flos Finlandiae_ -- Suomenmaan pylväs ja kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.

Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming -- sukuhaaransa viimeinen.

_Kyösti Wilkuna_.

LOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.

KLAUS KRISTERINPOIKA HORN.

"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat toimeen."

_K.F. Ignatius_.

Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.

Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle lojumaan ja juttelemaan. Hohoi -- ja -- juu, kelpasipa sitä nyt merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä voittojuhlaahan tämä oli ollut.

Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa tullia kantamassa? Oo -- jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt, kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!

Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala! Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on meidän!

Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa. Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.

Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.

Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet amiraalin miesten haastelua.

Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.

Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki näköpiirissä olevat asiat.

Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien kiitoksen. --

Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät, kohentausivat miehet jalkeilleen.

"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään vanhan merikarhun eteen.

"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.

"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja --", amiraali silmäili hymyillen miehistöä.

"-- ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.

Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen. Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia sotilaita.

"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli. Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.

Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää varten. -- -- --

Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu. Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan, korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.