Part 6

Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu. Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön, preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.

Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä. Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:

"Vai niin! Hy... hy... h... hauska s--tana!"

Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan. Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja entisistä samanlaisista tapauksista.

Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta. Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.

Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:

"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja taivas naukuu."

Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä. Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla puhallamme toisenlaista pilliä."

Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset. Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:

"No olet sinä koko kettu!"

Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän puoliääneen mumisi:

"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys? Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa, kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana... miten saada se piirittäville välitetyksi?... Ahaa!"

Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:

"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi sukulaisiltani monet perintöriidat."

"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla oleva alapäällikkö.

"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.

Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti heti pöydän ääreen kirjottamaan.

"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.

"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille kuiskaten ja veitikka silmässään.

Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:

"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee tilaisuus."

Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti. Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.

Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän. Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan. Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.

Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa. Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille. Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.

Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.

Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti, etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan. Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja. Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet, mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.

Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys? Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään. Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa vietetty.

Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.

Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia, käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla, sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa huikkasi joen yli:

"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."

Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:

"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa tuolla linnanmuureilla."

"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!" komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen pienen aluksen purjeita.

"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja peräsintä.

Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa, mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen, oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi, joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston. Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.

Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.

"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on rohkean matkassa."

Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.

"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks... kolme... viisi miestä, ja tuo viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta tulee tapahtumaan."

Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.

"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä Tuomas-junkkarin ääni.

"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään muuttaen.

"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen kannelle.

Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle istumaan.

"Ei sanaakaan tai!" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa kohti.

Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua ylös laivankannelle.

"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen, lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään äsähti hän käheällä äänellä:

"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te suomalaiset!"

Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.

"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." -- -- --

Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva, nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten kannelle.

Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva, kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä puolta asiasta.

Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:

"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"

Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:

"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan. Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."

Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:

"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan, kun täytyy niiniköyteen turvautua?"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään tavallisimmin majaillut.

Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse -- kesäyön hämy alkoi verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.

"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista vakavampi ilme.

* * * * *

Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa, kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen rauhan.

Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen. Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.

On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen...

Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä, kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.

"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"

"Tietysti meidän on vallotettava linna."

"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"

"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."

"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan. Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."

"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.

"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa, että minä sanoin _vallattava_ eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä erotuksen?"

"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua häneen entisellä suorasukaisuudella.

"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?" kysyi herra Eerik hetken kuluttua.

"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä kummastelevan", myönsi herra Frille.

"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan vastustuskyvyn."

Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä toveriinsa.

"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha on jälleen rikkoutumassa."

"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään tietoa!"