Part 5

Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn, kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan itseään Niilo Grabben väeltä.

Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa. Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa pyydystämään.

Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan, että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan salmeen sen molemmista suista.

-- Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä saarella lepäävälle partiojoukolle.

-- Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.

-- Nyt soutamaan hengen kaupalla!

Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.

-- Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. -- Nyt et silmukkaani vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!

-- Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin kidutettaviksi. -- En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!

-- Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän, kirottu merirosvo!

Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin, koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli niin lähellä, kahdesti harhaan, -- vasta kolmas luoti puhkasi purresta laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:

-- Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!

Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi, eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.

Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan, vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:

-- Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen lävitse. Nyt venhettä hakemaan!

Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä. Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat, joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta sissijoukkoa.

He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he, eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. --

Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä liiankin kannun kallistamaan, -- näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.

Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin, että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun saaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille uhkaukselle, ilkkuen:

-- Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!

Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan. Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:

-- Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.

-- Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari ylennetty?

-- Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja nostaneen niiniköyteen...

Kalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko Suomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti kaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt ahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. --

Kaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta pienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä siten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi laajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian niistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa Waasa juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne kertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle kiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi pitää tuon rohkean soturin muistissaan. -- Sille miehelle on toimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan Suomen vapauttamista sortajain käsistä.

Kun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui meren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi Grabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla säännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun Turun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset ajamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti laivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja saariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin usein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen sisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli joku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.

Niilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita hän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja hän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien laivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen kostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet Viipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun lopulla 1523 laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin lahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.

Täällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät veriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat "vanhat velat" kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, -- se käsitettiin selvästi molemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin tavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa puolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu ehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan ylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:

-- Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka antautua armoille?

-- Niilo Grabben armoille -- ei koskaan! -- Niin vastasi sisukas tanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo, jota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.

Hän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että antautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat samoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka tämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi tätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe joutuisi hänen kynsiinsä, -- niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa. Siksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä luovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi saapuu ottamaan sen -- Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan soturiluonteet, sellaista soturien sisu!

Eikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar Fleming lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti tanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron kautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta päätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa siitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja jota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.

* * * * *

Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m. koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana -- siinä taas kuva ajan ristiriidoista. -- Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan vietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua Laukosta -- Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, -- nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi, kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus riittävässä kunnossa.

Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti, pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän todellisuudessa, -- enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa sovinnonhieromisissa mukana -- tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä -- ihan tahallaan. Sillä hän piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn, jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.

Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit, "kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia", kuten venäjänpuoleiset valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja hierottiin sovintoa.

Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.

Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen jymy-juhlat, -- siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.

Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.

-- Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.

-- Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu, uskaltaa mitä tahansa.

Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa eteen, polki jalkaa ja huusi:

-- Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi ärsyttäneet, -- annan ampua teidät vakoojina!

-- Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin rauhallisina kuin äsken.

-- Miksi ei?

-- Siitä syttyy sota!

-- Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. -- Mutta tiedättekö: Sitä juuri tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!

Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan, antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:

-- Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä, viivyttelettekö, -- hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa ovat heikot!

Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan Niilo-herran komentoa.

Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään -- armahtamaan!

-- Ei armoa! Yks, kaks... onko kaikki valmiina?

Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:

-- Yks, kaks, -- kolme!

Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki, ammottavin silmin...

Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.

Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti kuningas Kustaalle.

Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543) erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan. Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, -- Ruotsin kannalta se sota olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben aikana.

Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa. Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi, pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten säilyvän.

Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi, silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle miehelle, -- hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän töitään jatkamaan.

Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku. Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin, olivat sen hyljänneet.

_Santeri Ivalo_.

OVELA KUIN KETTU.

MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.

Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan, sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan puhumatta hänelle halaistua sanaa.

Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:

"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika? Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään, panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."

Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa äänilajissa:

"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"