Part 4

Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.

-- Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.

-- Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. -- Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, -- kunpa jäätyisivät järvet!

Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:

-- Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään Säämingin salolle!

-- Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.

-- Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.

Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua, muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla... Vanhan soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se mieliviestinä sinnekin, -- sammumaton oli rajakansassa vanhan koston jano ja saalistamisen halu.

-- Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.

Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen. Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa -- toisen puolen täytyi jäädä vartioimaan linnaa -- ja niin laskettiin rajan taa.

Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.

Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta rajaa yli 800 taloa, -- hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse, heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä Kylliäisen retki vihollisten mieliin.

Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan, ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin, kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin, mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.

-- Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas kotisalmea kohden hiihtäessään.

-- Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.

-- Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi toinen.

Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.

Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, -- hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.

Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.

Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, -- sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.

Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, -- luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.

-- Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. -- Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!

Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.

Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, -- viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.

Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.

Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.

Taisteli ja kuoli -- lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, -- myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.

Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.

Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?

_Santeri Ivalo_.

SUOMALAINEN MERISANKARI.

NIILO GRABBE.

Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa höyrysi, -- se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa -- monta sataa miestä --, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.

Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä nyt tehdä, kunne kääntyä.

Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa, karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen alapäällikköjensä haltuun.

Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.

-- Pian meille täällä nälkä tulee, -- mihin siis käännymme, kysyi uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.

-- Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä, kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. -- Maakunta saa elättää väkemme.

-- Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin. -- Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.

-- Mitä siis teemme?

-- Heitämmekö kaikki yrityksetkin?

Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt päättävämmin:

-- Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua sitä piirittäessään.

Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin, kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.

-- En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.

-- Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra väsyneesti. -- Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä maakunta.

-- Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella itsepäisyydellä. -- Koetan taistella täällä.

Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.

Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi. Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin mielellään hänen lippukuntaansa.

Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.

-- Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren veitikkapoikansa vakavaa katsetta.

-- Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.

-- Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?

-- Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.

Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin miehineen, -- nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut Raaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen. Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, -- niitä hän aikoi tarvita.

* * * * *

Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat, jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä. Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin, ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi. Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle, joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo täydessä lastissa joen rannalla, -- aamulla he aikovat soutaa laivalleen.

-- Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen. -- Ovatko veromiehet itse venheillään?

-- Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa kirkon luona, syö ja juo.

-- Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.

Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä tuvan oven ulkoapäin, -- koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.

-- Nyt tuli nurkan alle -- tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!

Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi heitä, vakuuttaen:

-- Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!

Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.

Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa, valmistautuakseen uudelle retkelle.

Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin. Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. -- Väliin, jos hän voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä, kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki muonavaransa ja muut "sotakustannuksensa", joskin ne siten jäivät hiukan sattuman varaan.

Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:

-- Haetaanko tuosta laivasta evästä?

-- Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. -- Niillä on siellä tykkinsä ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.

-- Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!

Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän rohkeimpine sisseineen kannelle, -- mutta siellä loppui tuttavuus. Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät kytkeneet omiin laivaköysiinsä.

-- Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.

-- Entä sitten?

-- Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne venheeseen. Kas niin!

Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella miestensä jo laskeuduttua venheisiin.

-- Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.

-- Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin -- sitä haen!

Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.

Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua laivaansa -- hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin, turvallisempiin tähystysluotoihin.