Part 3

-- Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.

-- Paikalleen puhuttu, Maunu! -- Mutta tuolta tulee veljesi Juhana sinua hakemaan.

-- Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi näkemiin!

Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.

Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu. Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista, harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.

Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen ja sen miehet vihollisten jalkoihin.

Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy kukaan muistaneen, -- Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.

Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle. Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.

Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin, jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä, ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen. Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan, päälliköksi.

Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään, pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa. Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen luottamuksella turvautuivat.

Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan. Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan saattamaan Suomenkin valtoihinsa.

Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa. Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt "Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.

Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua, nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa vetävät yhtä köyttä -- kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, -- oli kai siis katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!

-- Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.

Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla masentava viesti:

-- Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa päälliköksi.

-- Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan, tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. -- Niinkö?

-- Niin, hän se nyt meitä pommittaa.

Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa -- ei! -- kuinka se on mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman tuskansakin?

Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät sovitulla paikalla keskustelemaan.

Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin, souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, -- nopeasti kuluivat illan hetket.

Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa. Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, -- pakko oli puuttua ajan vakaviin asioihin.

-- Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. -- Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista innostustamme?

-- Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi Tönne verkalleen ja rauhallisesti. -- Me olemme seuranneet asioita täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.

-- Steen-herran tutkainta?

-- Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.

-- Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta, miten meitä on kohdeltu!

Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.

-- Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen Suomeen...

-- Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin...

-- Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen. Vanhan piispan ensiksi, sitten muut... Niin, hän suistui sitten kyllä, mutta lopuksi hän voitti.

-- Loppua emme ole vielä nähneet.

-- Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan sortoa...

-- Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu terävästi. -- Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?

-- Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. -- Hätäpaino ajoi meidät suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa, hajaannuimme taas...

-- Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. -- Kautta kaikkien pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!

-- Miten kävisi se päinsä, -- esimerkiksi tällä hetkellä?

-- Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata itse!

-- Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.

-- Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.

-- Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit, sanot, -- he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu, sillä sinä et sitä kauan jaksa.

Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä virkkoi:

-- Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä? Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista, tuli mikä tuli?

Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:

-- Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se meitä huvittaisikin.

-- Siis jatketaan taistelua?

-- Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.

-- Steen Sturelle! -- Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: -- Paljoko onkaan kulunut aikaa Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, -- hyvästi!

He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.

Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle saartojoukolle, -- linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita. Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton uskottomuus.

Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta, -- ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä saivat, -- mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen tykit päälinnaa vastaan, -- tekivät kapinan!

Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän, vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut...

Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.

Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton käsivarsi hervotonna ohjaksissa.

-- Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle ystävälleen.

-- Niin, se oli kai liian rohkea unelma, -- tie on nyt auki sinulle ja Steen Sturelle.

-- Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.

-- En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi voitettu ritari hiljaisella äänellä. -- Mutta myönnän sen nyt, Tönne, se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton, niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä. Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.

-- Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. -- Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen...

-- Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, -- mutta mitäpä siitä enää. Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.

Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta. Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.

Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja varmana.

_Santeri Ivalo_.

ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.

PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa. Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.

Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen, pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina hallavaa taivasta vastaan.

Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.

-- Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies kalliolta, aikomattakaan avata porttia.

-- Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.

-- Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.

-- Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.

-- Keneltä?

-- Posse-herralta.

-- Vai Posselta. -- Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi miehilleen alas pihalle: -- Avatkaa portti soutajille!

Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat, tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin kolkalta.

-- Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset jännittyneinä.

-- Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän rivinsä harvenevat...

-- Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?

-- Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, -- väkeä venäläisiltä riittää. Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse sanoa.

-- Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. -- Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.

Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.

Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.

Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, -- siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.

Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.

Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, -- taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.