Part 26

Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin, että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen piiritysväen kimppuun.

Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa väliin "keittikin" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.

Siksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein tuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan piirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä kävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:

-- No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.

-- Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.

-- Ja huominenkin, -- kun kerran apu saapuu!

Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen hyökännyt vastaan. Tuo pieni "kokoonhaalittu" suomalainen sotajoukko oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, -- sen oli täytynyt palata Viipuriin.

Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet miehet melkein lyyhähtivät lamaan, -- toivokin oli heiltä taittunut. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.

-- Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.

-- Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä alakuloisesti.

-- Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä toiseen...

-- Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle antaudumme, virkahti poika-Olavikin.

Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: -- Elävänä en koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka tulee varjella maan rajaa.

-- Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.

-- Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua, niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.

Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja viikot.

Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan, valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, -- vihollisten lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata -- ei riitä miehiä... Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, -- tykit laukaistiin vasta kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, -- ja muurinhalkeamiin lyötiin edes hirsistä tulpat.

* * * * *

Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi. Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.

-- Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle nihdille. -- Miehethän juoksevat siellä rantaan päin...

-- Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä vesille, totesi vartija.

-- Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?

-- Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi...? Ei, pakoonhan ne soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, -- kiire on!

-- Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire... Noin, venhistä jo yksi kaatui...

-- Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan...

-- Mitä arvelet? Vai toivotko... toivotko apujoukon vihdoinkin saapuneen sinne etelärannalle...?

Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta pakoon soutavia aluksia kohti.

Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat. Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa Aadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, -- joka ei tosin ollut kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, -- lähtenyt auttamaan ahdistettuja rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo, mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman tervetullut.

Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa käsitettiin, -- nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!

Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään, -- hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa pinnistyksessä kuin Käkisalmi, -- piti ehtiä sitäkin pelastamaan. Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.

Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi, puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen ryntäili nyt entistään äkäisempänä.

-- Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän muristen.

-- Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä hyväntuulisuudellaan. -- Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada, sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!

-- No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti vanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä rynnäkköjä.

* * * * *

Syyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt rauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä osasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen piirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas rupesi olemaan tiukka.

Eräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi ja Konrad muutamain linnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne olivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan -- tarkoitus oli katsoa, saisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia varten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan kiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat alukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he vangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja vankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi viikoiksi.

Näitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan, että vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan tulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei selkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime päivinä niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos mahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.

-- Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän oli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin aikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti vakuutti:

-- Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä ehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.

Tuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja neuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten väärää luuloa.

Seuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä touhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota venäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa ja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä liikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset vartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan omiensa leiriin, -- kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!

Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan vihollisten leiriä kohti, -- ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.

Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, -- tulta ei leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni, silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.

Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden lioittamalla kentällä.

Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut. Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia musketinlaukauksia.

Nyt vasta "Korelan" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta. Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika, vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta itselleen.

-- Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa puuhaili juhlaruokia pöytään. -- Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä talvipiiritystä kestäneet.

-- Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.

-- Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni vilpittömällä iloilla. -- Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä sodan että rauhan töissä.

Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle, jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.

Ja reippaasti hän silloin virkkoi:

-- Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna kevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää syyskalan pyyntiin.

_Santeri Ivalo_.

MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.

HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.

Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.

Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa "musta rykmentti." Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä, sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.

* * * * *

Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat, kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli Ruotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti. Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja Pyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä, levittää rintamiaan toisiaan vastaan.

Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa Burghausenin musta rykmentti.

Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.

"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät vaieten odottamaan.

Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen tapaan:

"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme, niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla, mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?"

"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan", vastasivat miehet ykskantaan.

"Aivan niin, ei tuumaakaan!" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan, sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.

Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.

Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen. Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä vastassa.

"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan", puheli eversti niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. "Niinhän te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut. Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he. Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs Kuismasen Olli -- hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein on?"