Part 25

Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois. Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa jättämään.

Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi. Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun siirtyvän taaksepäin.

Nyt... nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen tovereistaan suisti sen maahan... Sitten sukelsi vihollismerestä suuri, rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä riemuhuudoin...

Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan, joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua, meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan...

Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken, lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.

Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.

"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari."

Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.

Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti Burmeisterille kiitoksensa.

_Kyösti Wilkuna_.

KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.

KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.

Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi. Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut, ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin vasta puolivälissä toistakymmentä, -- siinä oli airovoimaa liiaksikin noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja vapojaan.

Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika -- kalamiespuvussa -- ja hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet -- kelpasi niitä näytellä...

-- Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille suurimpia vonkaleita. -- Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me toimme tullessamme tuoreita vastoja.

Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja virkkoi:

-- Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja uutisia.

-- Ka minkälaisia?

-- Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia... ovat siellä ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.

-- Vainolaisia...?

-- Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen metsiin... Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.

Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi irti idässä? -- hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan ovat tuvassa... Olavi ojentausi suoraksi -- hänen oli siinä kalapuvussa hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä --, jätti sanaa puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa paksuseinäistä porttia kohden.

-- Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin! Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?

* * * * *

Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan "ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse "pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen itäisellä rajalla -- harvinaisuutena kyllä -- vallinnut monta rauhan vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan kunnossapitoon, -- niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen, rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.

Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika, suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä. Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, -- siellä oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta, että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.

Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu odottaa, -- elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät. Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat pojatkin piti sinne kuljettaa, -- kukapa silloin osasi odottaa venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.

-- Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?

Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä, häätämään hyökkääjät pois rajan taa.

-- Vai linnaväkeä avuksi... Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä sotaväkeä?

-- Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan takaa.

-- Vai uusia tulossa...

Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia, joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, -- ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan. lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.

-- Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan vyölleen. -- Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne linnaan... katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!

Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, -- piti heti ryhtyä erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:

-- Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta toisenlaisista työkaluista.

Pian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.

-- Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen kaikki...!

-- Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:

-- Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat täällä toiset tehtävät tärkeämmät, -- tänään ja huomenna ja ehkä näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.

Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä elämään!

Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa lomassa, -- eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?

Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit. Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, -- pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa, heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.

-- Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.

-- Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. -- Mutta sieltä ei siis ole odotettavissa mitään apua?

-- Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat uutta aseväkeä.

Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko taipaleen haltuunsa, -- Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.

-- Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen ankara piirre. -- Pian ollaan umpiperässä!

Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista puretaan miehiä ja tykkejä maihin, -- siellä kuhisee miestä kuin pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.

-- Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. -- Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen siitä saa turvaa, -- kirkko vain jätetään polttamatta! --, kerätään kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten ollaan Herran kukkarossa!

Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle varustusväelle valjun kesäyön.

* * * * *

Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle, ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan. Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle, sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön, Mikael Puskinin, nimessä:

-- Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.

Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta muurinsarvesta:

-- Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!

-- Ette siis luovuta linnaa?

-- Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata hävittömyyksiin...

Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä he rakensivat tykinalustoita.

Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan. Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.

Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä, valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.

Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.

-- Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat puolustuksen jatkamisesta.

-- Niin pitäsi, myönsi isä. -- Paljokohan väkeä lienevät viholliset sinne vieneet?

-- Satakunnan miestä, -- kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa, vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.

-- Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.

Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja Konrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä; venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen. Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.

Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet. Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat, soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.

Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut, että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, -- sitä iloisempana vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.

-- Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta vähän tyytymättömänä. -- Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita tarpeeksi?

-- Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. -- Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, -- silloin pääsemme itse helpommalla.

Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen vanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.

-- Ja tuleehan toki Viipurista apua! -- niin lohduttautuivat miehet aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. -- Eihän maan hallitus toki jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!

* * * * *