Part 2

Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen. Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa. Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

* * * * *

Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten herrojen joukossa onkin -- mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden on hyvinkin luultavaa -- Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.

Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.

Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin, jolloin Kristian-kuningas -- kesällä 1463 -- vierailee Suomessa kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan -- ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa julistustensa ja kirjeidensä alle: _Conradus dei gracia episcopus aboensis_ -- Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.

* * * * *

Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa (= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas, sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin, sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies _et re et nomine magnus_, "sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset "palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.

Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti. Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa, vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla ole opiskellut -- joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.

Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset kirkon ja yliopiston miehet.

Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa, joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja. Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta kiitollinen piispa Konrad Bitzille.

Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta. Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa. Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta valituksiin.

Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä _Missale ecclesiae Aboensis_ on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.

Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim. muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.

Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle, korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä -- siis piispan kotipitäjästä -- kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua. Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.

* * * * *

Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.

Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin, jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.

_Kyösti Wilkuna_.

OMAPÄINEN MIES.

MAUNU FRILLE.

Pilvinen ilta -- lokakuussa 1495 -- alkoi hämärtää. Viipurin valleilta pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois. Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet, pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan, viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä oli ollut auki, -- he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista, jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja kaikki avun toiveet tukossa.

Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut mistään avusta.

Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti intoa, kun hän väitteli:

-- Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, -- ei hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin totumme paremmin luottamaan vain itseemme.

Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.

-- Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme. Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään, kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt -- ei auta meidän enää hänen edessään ryömiä.

Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat herrat puistelivat päätään, muristen:

-- Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!

-- Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!

Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:

-- Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.

-- Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.

-- Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, -- kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, -- entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, _meidän_ on siitä vastattava, -- näin arvelen.

Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt he jo innostuivat.

-- Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!

-- Tosiaankin, me miehistymme täällä!

Ja Tönne säesti säkenöiden:

-- Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta nyt meidän täytyy kestää, _täytyy_, ja silloin olemme heistä irti!

-- Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!

Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja ponnistuksista, -- täytyihän heidän alituisesti olla aseissa torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi vielä heidän jälkeensä:

-- Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen taisteluun, -- joka aamu uusia miehiä!

Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla, jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. -- Me kasvamme täällä. Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä eikä kumartaa Ruotsin herroja.

-- Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, -- piru hänet vieköön!