Part 19

Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.

"Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!" huusi Kustaa miehille.

Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan. Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi, mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän takanaan.

Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa. Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin, joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun karehtinut.

Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:

"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on meille pyhä."

Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.

* * * * *

Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan, Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa II Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.

Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon, päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä ikuistanut.

Tällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta Alankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli espanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain mielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille. Kokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen jälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain opiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä myöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän tämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka opillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja nopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen kuninkaan ensimäiseksi mieheksi.

Palvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän vilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan hallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin Kustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria Eleonoraa Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen, minkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan sotaan. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta piti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu. Urhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. -- V. 1624, siis kahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta myöhemmin sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli hän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m. Wallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin hänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan ylimmäksi päälliköksi.

Kun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan, yhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, marssitti Horn suomalaisen sotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi kuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin armeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita tappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin kummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen huomion esineinä seisoivat vastakkain.

Pienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan nojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt taistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista päivää varten. Hänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott, Teuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut selonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten, siirtäen katseensa paperista Horniin:

"Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi, rakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja taistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää asemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin valinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu pitämään paikkasi."

"Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä saa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut", vastasi Horn, lisäten leikillisesti: "Onhan suomalaisten pääominaisuuksia itsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin oikeuksiinsa."

Kaikki naurahtivat ja kuningas sanoi:

"Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle määrännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin oikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan Stålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat."

Tämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun merkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja protestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden voittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä "Jumala kanssamme!" puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan kättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet taivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan huomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa luo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen kuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona vaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei nukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.

Oli kostean lämmin ja pimeä syyskuun yö. Joka puolelta kuului pimeän keskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta vahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta läheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta niiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä. Kuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä makasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä ääneti ja musketteihinsa nojaten.

"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?" virkkoi kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan nurkkaansa. "Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta syntymässä."

"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän Majesteetillenne", sanoi siihen Banér.

"Voiton meidän _asiallemme_", oikasi kuningas. "Niin, sitä minä en lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella voitonvarmuudella kuin täällä."

"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän konnantöitään", arveli Teuffel, "mutta voitonvarmoja he ainakin ovat, sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin."

"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen", lisäsi kuningas. "Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut unettaren helmoihin?"

"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa", vastasi Horn. "Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla, jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla viimeinen ilta minun veljeni elämässä."

Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän oli nukahtanut.

Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen. Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan häntä olkapäästä ja sanovan: "On jo aika lähteä"! Hän kohosi nopeasti seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli, joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle siivelleen.

... Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.

Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi, jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät kuumentavat.

"Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö tekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken pojat?" kysyi Horn.

He sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain tulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä jäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely. Se tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja pärskähtelivät.

"Malttakaahan hieman, pian tulee teidänkin vuoronne", rauhotti heitä Horn.

Baudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada rykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana vasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja olivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.

"Ei, siihen minä en anna suostumustani", vastasi Horn. "Meidän on pysyttävä koossa noiden varalle", ja hän viittasi Tillyn johtamaa keskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun rinteellä.

Itsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli yhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden tavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin suunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas rintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit purkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua yhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen rintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä keihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä murhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät uudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.

Horn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly menetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko keisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko kuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti sananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.

Tillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi saksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty hajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on Jumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla siivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.

Baudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleen Hornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.

"Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme", vastasi Horn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he olivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun verran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla suoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn joukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden kalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski Hornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen keskeltä suomalaisten "hakkaapäälle!" huudot. Mutta vihollisten paino oli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja oikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija ylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi aukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla, missä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen sekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen siirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai hämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön rohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.

Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin, piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan. Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä, joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi epätoivoiseen itkuun. --

Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:

"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun oikea käteni!"

Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.

* * * * *

Lützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua Bernhardille -- suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion. Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.

Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.

Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen. Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651 ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p. toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin kreivillinen suku.

Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa, sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa, jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.

_Kyösti Wilkuna_.

HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.

TORSTEN STÅLHANDSKE.

Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa. Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.

Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset tunteneet omakseen.

-- Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: -- Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä saarimaassa väkeä pestaamassa.

-- Mitähän se nyt täällä? -- kysyivät hänen ympärillään seisovat soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää, kenellä jalka.

-- Sepähän pian nähdään...

Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat. Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:

-- Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu kenraali!

-- Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. -- Hei, "hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua, Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen ollut erossa!

Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin päin ja huusi:

-- Hurratkaa pojat! -- juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.