Part 18

"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki. Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja kuohuntaa.

"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.

"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi Henrikki Maununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.

"Niin on tarkotus", vastasi Horn.

"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu. Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole puutetta oluesta eikä viinistä."

"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja astumaan teltan suomaan siimekseen.

Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä. Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin tuttavallisesti nuoreen esimieheensä -- Eevert Horn oli vasta kolmikymmenvuotias -- tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun, oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa, oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.

Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.

"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä odottaa tuolla muurien takana."

Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti, joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan päivän paahtamat, luisevat kasvot.

"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn", huudahti de la Gardie, käyttäen ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä nimenväännöstä. "Mutta katsohan, mitä tuo on?"

Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.

"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."

"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan. Mainiota!"

"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän telttaan astuessaan.

"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään. Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon tukalampaa kuin avoin taistelu."

"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn. "Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."

"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin että villat pölisee."

"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian päälle!"

"Käyköön niin! Maljasi!"

He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet. Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta. Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa, milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin suhteessa jalon sankariparin.

Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.

"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.

"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään vakuuttava ilme.

"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi de la Gardie.

He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen. Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa. Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen. Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas ympäristöön.

"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen meitä."

Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat tulipalot valaisivat.

Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle. Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi, päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.

Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli hyvin vähän toiveita -- sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta kokemuksesta --, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen yllä järjestystä... Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista, jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas tukasta puoleensa.

"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!" karjasi Horn.

Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.

"Paikalla ulos pihasta!" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia. Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.

"Se on Ivergorn, Ivergorn", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset, heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.

Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä kutsuivat...

Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla, jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.

"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!" lausui Horn toverinsa kättä puristaen.

"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä, sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin", vastasi de la Gardie. "Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis."

Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja, etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset kimaltelivat nousevan auringon säteissä.

"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle", sanoi Horn. "Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun mielipiteesi?"

"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin huipussa."

He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan lopullista rynnäkköä.

* * * * *

Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle, Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle. Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.

Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen, mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme, vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti, missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa huostaan astui kursailematta sisään.

Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän väliinsä.

"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän. Katsohan..."

Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:

"Quid, puer Gustavus!"

"Ego ipse", vastasi nuorukainen hymyillen.

He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen lausui:

"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja senpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat."

"Tunsin heti ulkonäöstä", sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaasti Kustaan kättä.

"Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku Kustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan vuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut ulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä olet tiedonpuun hedelmiä poiminut?"

"Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa", vastasi Kustaa, "ja sitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten päätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi."

"Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies tappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?"

"Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla leikkitantereilla Kankaisissa."

"Ah, ne Kankaisten leikkitanteret", keskeytti hänet vanhempi veli heltyneenä. "Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston ulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne auttamaan minua venäläisiä vastaan?"

"Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena. Istuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne sotakentälle."

"Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia vastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme siellä kotona?"

"Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja ennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje. Hän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa."

Sillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren vaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan kuulumisia.

"Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme", virkkoi de la Gardie lopuksi.

"Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä", vastasi Kustaa, "mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssin sotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssi Moritzin kouluun."

"Kas siinä teette oikein", huudahti de la Gardie, "minä olen käynyt saman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää Oranian Moritzia."

Heidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate syrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli kotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen polussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen hän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat seisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi silmäyksellä tunsi kuninkaaksi.

"Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä jonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan", lausui kuningas tyytymättömällä äänellä. "Niin ollen meidän täytyy tyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena kantimistaan."

"Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka toimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen huomisiltaa?" lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella kuninkaan sanoja loppuun.

"Todellako, todellako?" huudahti kuningas leimuavin silmin. "Jos puhut totta, niin... mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi."

Kaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti selvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: "kaupungin eteläisen portin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi yön aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta ainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän vaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään lisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä vastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta, meidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka, siellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä ympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään nopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen, nousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa peräytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat he portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten ja... loppu selviää kyllä itsestään."

"Mikä nerokas tuuma!" huudahti kuningas. "Ja kuitenkin niin yksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!"

"Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?"

"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin."

"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän tultua työhön", sanoi Horn. "Itse asetun sitten aamun tullen pienen joukon kanssa heitä vartioimaan."

"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin koko Pihkovan kaupunki", varotti kuningas.

Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin. Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:

"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on oivallinen opettaja."

Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:

"Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon."

Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan isänmaansa valtaan ja kunniaan.

Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut pitkälle sivu puolen yön.

"On jo aika lähteä liikkeelle", sanoi Eevert. "Niin, niin, veliseni, täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin."

Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.

"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku", huomautti eräs upseereista. "Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten luoteja."

"Minä yhdyn samaan neuvoon", sanoi Kustaa, "sillä juuri kun sinä herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan varuillasi."

"Hmh, ja mitä sinä sitten näit?"

"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta."

"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää", vastasi Eevert iloisesti. "Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni."

Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle. Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan. Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta silmällä kaupunginmuuria.

"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen", sanoi hän, "ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä."

Kustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta liikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat punata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja jykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä suoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi ja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta Eevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan patterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön takalaitaan.