Part 17

Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo. Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen "Ruotsin ryöstöä", ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä, joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin, joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä että heihin turvautuneilta karjalaisilta.

-- Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. -- Tulkaa ajoissa avuksi!

-- Kun olisi Roponitsa kotosalla! -- Roponitsa oli partiomiehineen parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun miehet aina neuvottomat.

-- Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: -- Sama tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.

Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo lähempänä.

Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.

Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on vedota vieraaseen, -- se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka. Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla, tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille. Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa, kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.

Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät he kyllä vielä Roponitsan puoleen:

-- Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?

Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan vastasi sittenkin:

-- Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! -- Siksi sotaisa oli hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. -- Miehet koolle nyt uusiin partioihin!

Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä etelämmille maille.

Mutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan, vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, -- se ellotti ja karmisti pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:

-- Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.

-- Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.

-- En pysy, kiivaili liperiläinen. -- Tämä on mieletöntä, me ryöstämme ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?

-- Ilomantsiin kuuluu aikovan.

-- Ryöstämään sitäkin, -- seuraatko häntä sinnekin, Räsänen, naapureitasi ryöstämään?

-- Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin omiin kyliisi.

-- Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!

-- Ei hän herkeä...

Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän, kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.

Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille, taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin peljättävänä.

Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, -- kiivas taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä Pielisjokea ylöspäin.

Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei osannut enää luottaa mihinkään -- koko pohja oli pettänyt!

Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki "apujoukon" matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion vastakkain, -- välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin katkerat, syyttelevät sanat:

-- Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen venheestään. -- Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!

-- Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa vastaan. -- Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.

-- Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin liikkunut sinäkin!

-- Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke sitten!

Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi yhä "auttajaansa", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi, pois omille mailleen.

Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat, kaikki oli sekasortona.

Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. "Apujoukko" kulki edelleen, mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään, kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan...

* * * * *

Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut, hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa, koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä heimosota jatkui yhä.

Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille, vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä lähenevän vainolaisjoukon niskaan.

Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.

Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:

-- No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?

-- Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta suuttumatta.

-- Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?

-- Tarpeeksi tuli.

Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli, muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.

Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:

-- Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme...

-- Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan toverilleen lausutuksi.

Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen tuon iloisen sanoman.

_Santeri Ivalo_.

JALO VELJESPARI.

EEVERT JA KUSTAA HORN.

"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita, joita minkään maan historia voi näyttää."

K.P. Ignatius.

"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja kestäväisyydessä."

K.F. Ignatius.

"Kustaa Horn on minun oikea käteni."

Kustaa II Adolf.

Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan, kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.

Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta. Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan kokiessa torjua hänen rynnäkköään.

"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!" puhkesi Agneta-rouva valittamaan. "Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään."

"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö", virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin tietojaan kartuttamassa.

"Todellakin, mestari Sigfrid?" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. "Oletteko tosiaan tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?"

"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne pojille", vastasi opettaja, "ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti kuninkaalliseen elontiehen."

Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:

"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei tule mitään."

Ja uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.

"Mutta katsopas tuota", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa jotakin taistelevista.

"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas", jatkoi Kaarina-rouva.

"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja kauemmas kuin Eevertin", kuiskasi mestari Sigfrid. "Mainio sotilas hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta, sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa."

"Minun pikku Kustaani!" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa liikettä.

"Hän on aina niin kalpea ja totinen", virkahti Kaarina-täti.

"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien sisällä", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille muistoille.

Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle, missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin linnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.

Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä loukkaantuisi.

"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari Sigfrid?" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.

"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä yhtä suurella vakuutuksella.

"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.

"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi Agneta-rouva.

Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan hajaantua.

"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähti Kaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."

Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.

"Sinä pikku karkulaiseni!" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.

Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta hänen puolisonsa oli kotoisin.

"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo nuorimmilta pojiltaan.

Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat, pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:

"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."

Kaikki purskahtivat nauramaan.

"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata päälaelle.

Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.

* * * * *

"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi tunnettaisikaan."

Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan, vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä rintahaarniskaa.

"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät lipullispäällikköni?"

Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen sotajoukon leirialueelle.