Part 16

Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään. Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan mumisi itsekseen:

"Tulipas... tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani... Jumalan kiitos..."

* * * * *

Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään ja huudahti:

"Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme -- itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on mukanasi?"

"Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia", vastasi puhuteltu.. "Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä talletettavaksi kymmenkunnan vankia."

"Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä sait käpäliisi tämän oivan saaliin?"

"Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle, kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä tänne Viipuriin."

"Entäs pajarin muu joukko?"

"Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen takaan."

"Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas", puhkesi Antti Niilonpoika sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. "Tästä on kuningas aikanansa saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten sinua olemme tänne vartoneet."

Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:

"Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla, että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot tästä kaikesta?"

"Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan", vastasi Teppoinen vaatimattomasti. "Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi luonnokseni."

"Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta loistavaa urotyötä", sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän: "Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi olkoon, herra ratsumestari!"

Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin. Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:

"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian he, luulenma, ovat perillä."

"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille", huudahti Antti Niilonpoika. "Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä viinimaljojen ääressä."

Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.

"Siinä menee Teppoisen lippukunta", sanoivat kaupunkilaiset, kun he ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. "Hänestähän on tehty knaappi ja kuninkaallinen ratsumestari."

Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä. Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.

* * * * *

Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin. Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei maa vallan autioksi jäänyt.

Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka. Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.

Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.

Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.

"Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?" kysyi kotimatkalla muuan kirkkomiehistä toveriltaan.

"No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!" vastasi toinen. "Sanottiinhan siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi."

"Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin."

Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan, purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan. Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan suuriruhtinas.

Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon, eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.

_Kyösti Wilkuna_.

TAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.

ROPONITSA JA RÄSÄNEN.

Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä, keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.

Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten asutusmaat.

Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä, silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada kostaa -- ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin 16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.

Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille ja päinvastoin, jolloin näiden "merien" välimaat yhä uudelleen poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia, karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa, josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot, mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt vapaudestaan araksi.

Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli "Korelaa", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen, mutta se aavisti samalla pahinta.

-- Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.

-- Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?

Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.

* * * * *

Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli Roponitsa nimeltään -- etunimen on historia unhottanut -- reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä, haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580), kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä, Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet, mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän neuvokkaan päällikkönsä ympärille.

Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen, ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja virkahti sitten:

-- Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, -- taikka jo hänen omilla maillaan!

-- Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen epäilevinä.

-- Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi, mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?

-- Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.

-- No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla maillaan, -- verotamme nyt me kerran Ruotsia.

-- Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina salokulman miehet.

-- Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille, hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, -- eivätköhän lakanne silloin vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.

Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:

-- Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa! Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran mekin heidän varoillaan!

Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki puolustaa -- se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.

Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana, jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, -- mitkä kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, -- oli mies, ovelaksi ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen, "Liukas Räsänen", mies varova ja viisas, jota itäisen kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia, ajatuksia.

-- Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja ikäänkuin kuiskimalla. -- Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon, se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme, he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet etelän kulmille.

Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa ottanut talttuakseen.

-- No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. -- Pitääkö vain heittäytyä Ruotsin veronmaksajaksi?

-- Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät kimppuumme.

-- Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. -- Mikä meidät sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.

Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän. Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:

-- On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.

-- Apua keneltä?

-- Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä avuksemme pyydämme.

-- Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! -- Näin sähähti Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.

Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.

Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi äänekkäämmin:

-- Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat Novgorodin voivatat tänne -- tiedätte sitten myös, minkä he avustaan palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.

-- Nouset suksille joka tapauksessa?

-- Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän pysyttävä omina miehinämme.

-- Mukaan lähden minä!

-- Ja minä myöskin.

Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.

Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:

-- Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten varoista!

* * * * *

Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta salotaipaleiden taa kostotöihin.

Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.

Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan, virkkaen: -- Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!

* * * * *

Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies. Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän, välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä lujittivat siellä läntistä vaikutusta.