Part 15

Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna, jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.

Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.

"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä viimeistä avunhuutoamme."

Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen nimensä sen alle.

"Ellei apua ajoissa saavu, niin --"

"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet", täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.

"Niin juuri."

Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.

"Akseli Kurjen ratsupalvelija!" huudahti Stålarm. "Kuinka sinä tänne olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?"

Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon. Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne linnaan.

"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta", lausui Stålarm synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.

"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?" kysyi Stålarm hetken kuluttua.

"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut", vastasi huovi, "ja jos se olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet."

Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:

"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja sahaaminen on yhtäkkiä laannut."

Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.

"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan", ilmoitti hän. "Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään."

Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana Flemingiltä:

"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"

Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä. Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä jälkeen hän rauhallisesti lausui:

"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."

Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten pelotteeksi.

"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.

Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen antautuivat herttuan armoille.

* * * * *

Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt, jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.

Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt, että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön, käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja telotettu -- paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin. Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä, niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."

Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui:

"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."

Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:

"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme taivaaseen."

* * * * *

Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan, jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen. Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.

Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa -- samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa heiluttanut -- mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen ruumiinsa Keruban kirkkoon.

_Kyösti Wilkuna_.

TALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.

TUOMAS TEPPOINEN.

"-- -- Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee, niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu."

Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.

Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.

Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari, jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi, oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: "Ja se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän hallitsi. -- Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa niinkuin kauppapalvelija." Juhana-kuningas oli kauan ollut piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti vastaukseksi: "Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä, talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei mitään kunniata ole -- -- --."

Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen, murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.

Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden, aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.

"Mitä uutta, Teppoinen?" kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. "Joko talosi on noussut raunioistaan?"

"Kyllä tavallaan", vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista viiksistään. "Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan."

"Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä uudelleen karata maahamme?"

"Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta sitä omassa pesässään."

"Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin, niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia auttakoon!"

Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä, antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta taivaalta...

Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki syöksyivät ulos.

Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan. Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan metsien kätköön.

"Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?" huusi Teppoinen pilkallisesti. "Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään heille vastarintaa."

Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan vartomaan tulijoita.

"Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte moskovalaista?" huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään. "Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?"

"Ei ole kuultu", vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. "Mutta varuillaanpa saa tällaisina aikoina olla joka hetki."

Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. "Emme tiedä niin mitään", puheli herra Antti Niilonpoika, "vaan tulimme tänne vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla. luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?"

"Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies", sanoi kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.

"Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni", sanoi Antti Niilonpoika. "Mutta osaatko venättä?"

"Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen elänyt Venäjänmaan sydämessä", vastasi Teppoinen.

"Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten parissa oleskelemaan?"

"Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen kauas Novgorodin taakse", kertoi Teppoinen. "Minä olin silloin viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin, rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä. Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan palvelukseen."

"Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu", vastasi Antti Niilonpoika. "Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla liikkua vihollismaassa?"

"Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen puolelta."

"Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?"

"Vaikka huomisaamuna."

"Siis päätetty", sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle. "Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat retkeltäsi."

Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita, lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille, valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.

"Uljas mies", sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen kulkuaan. "Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä."

* * * * *

"Voi surkeutta, voi!" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava piilukeihään haava. "Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle asumaan."

Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan. Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia, keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään. Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.

Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.

Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli, levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka. Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin. Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.

Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:

"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät kostakoon!"

Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten kimppuun kuin raju tuulenpyörre.

"Jumalan kiitos, Teppoiset", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten, välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:

"Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!"

Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.

"Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!" huusi sissien johtaja tappara koholla.

Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin siteistään.

"Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen viholaisjoukko!" komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön alle ja nousten suksilleen.