Part 12

"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!" huusi Ilkka kiveltä, joka sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. "Tuolta lähenee marski sotajoukkoineen" -- hän viittasi Pyhäjärven jäälle, jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. "Nyt on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen, joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?"

"Ei, ei, tapella me tahdomme!" huusivat nuijamiehet aseitaan heiluttaen.

"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä --" Tähän katkesi Ilkan puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää, mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.

"Hyvä ennemerkki!" huusi Ilkka. "Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat, astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet, jännittäkää aseenne valmiiksi!"

"Huovinkolhijat" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet. Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen, lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.

Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.

Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli käskyjä lujalla, karkealla äänellään.

"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!" huusi Ilkka parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen vierelleen.

Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin aikoen raivata itselleen tien marskin luo.

Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön. Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole vielä suinkaan loppuun leikitty.

* * * * *

Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa. Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti. Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet, kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet...

Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa, samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin, kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä kapinaa omaa itseänsä vastaan...

Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sanoi:

"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"

Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi hän unestaan.

Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.

"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon, teidät on petetty ja myöty marskille!"

Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti seisoalleen ja huusi:

"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?"

"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.

"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.

"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat jo tulossa sinua vangitsemaan!"

Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen lyömäasentoon.

"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta, joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"

Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen ääneen:

"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."

"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua. "Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti villisti nuotioon.

"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä kukin puoleltaan.

Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä alle.

"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen roistolauman myytäväksi."

Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.

Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin puristettua kättään lausui hän:

"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa. Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"

Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun. Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle nuijamiesten armeijalle.

* * * * *

Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen. Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.

Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.

Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.

Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään, oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin, joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän antautunut vangiksi.

Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman. Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti vanha tuli.

"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan. Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja kaikkensa..."

Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.

Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.

Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti, katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.

_Kyösti Wilkuna_.

"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.

AKSEL KURKI.

Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea, korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava, pitkäkoipinen lintu, -- se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli "komppanian" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas, lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä aallokossa, -- se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.

Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se oli komea laivasto, -- tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin, -- heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.

Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset, ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan kannella vilkkaasti keskustelivat.

-- Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.

Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.

-- Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme, vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen herra. -- Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä sen lävitse. Sitten...

-- Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden johdosta on pidetty toista vuotta erossa!

-- Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!

Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:

-- Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?

-- Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen hilpeä lankonsa. -- Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin viime talvi emännättömässä Anolassa.

-- Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. -- Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän, suomalaisten, käsissä!

-- Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.

-- Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. -- Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!

-- Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän iloisemmin. -- Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki menee hiiteen.

-- Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. -- Vanhat tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla vastavierailulla.

Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:

-- Entä sitten?

-- Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. -- No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana, suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen laillinen järjestys ja kuninkuus!

-- Ja ehkä paavin uskokin...?

-- Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin. -- Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista, paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!

Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi hän nyt paljo reippaammin virkkoi:

-- Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.

-- Niinpä niin, paluutietä ei _meillä_ enää ole, vaikkapa olisimme kotiinkin jääneet.

-- Ei, toisti Kurki lopuksi. -- Tehtävämme on nyt todella koettaa ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata, että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille maille voittoja niittämään, -- silloin vasta tuntisin vanhan taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.

Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta. Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.

Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä, Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä -- tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon omapäinen hallinto Ruotsissa -- olivat he joutuneet seisomaan oman maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin, eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.

Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan" asemieheksi.

Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin, Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.

Nyt hän toki, -- niin koetti hän itselleen vakuuttaa, -- oli johtamassa asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta, perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä, Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.