Part 11

Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja ikäänkuin kutistunut, -- sen verran oli häneenkin toki pystynyt tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin, niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden. Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan, jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla, ja virkkoi:

-- Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?

-- Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!

-- No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.

-- Olen niihin aina altis.

-- Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, -- olet minun turvissani.

Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, -- ne tuuheat susiturkit vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.

Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja. Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin. Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin kestetyistä kohtaloista.

Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa, -- vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi noin herrain pariin, -- sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.

Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.

Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.

Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi. Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille, Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni suhtautuisi tähän suunnitelmaan.

Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus. Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä, sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää valtakuntaansa.

Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta, arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, -- ei siihen joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana. Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin, jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, -- niin hän monastikin heille uskotteli, -- parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle kuninkaan käskynhaltijalle:

-- Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et hevillä valloita.

-- Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen? uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle erämaanretkelle.

-- Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. -- Mutta täällä liikkuu paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!

-- Täytyy tuota tuumata...

Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin 400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.

Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten valloitusaikeista.

Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.

Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.

Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle, oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat: verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.

Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin: rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa. Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla, sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan hymy.

Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi kotona Limingan Krankkalassa.

_Santeri Ivalo_.

PETETTY KANSANJOHTAJA.

JAAKKO ILKKA.

"Viel' elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli -- hirsipuussa."

_Kaarlo Kramsu_.

"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut."

"Kuinka monta kertaa sinä, h--tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa minun korvaani!" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.

Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku, ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin lausui hän hätäilemättä:

"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme meille palautetaan."

"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi, höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!" huusi marski ja nosti molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon pelottoman sarkatakin.

Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan äyhkäsi sotamiehille:

"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu pehmenee."

Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä. Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut, sanoi sotamiehille:

"Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun."

Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta käsipuolesta ja taluttivat ulos.

"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin", pahoili toinen sotamiehistä, "minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä roikuttamaan."

"Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata", lohdutti toinen.

He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti sieltä vastaan.

"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin", ivaili toinen sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. "Eikä sinun tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti pääkalloja, rottia ja sammakoita."

"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt", lisäsi toinen, "niin kohtaa sinua virkaylennys."

"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan."

He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti, sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas, evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.

Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden kolmeksi syleksi.

Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.

Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista, vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin... Vihan salamoiden valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.

Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?

Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti. Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!

Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi väliin. Ja kattoon päästyä -- no, siellähän täytyi löytyä joku keino luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi aina jotakin tukea saada.

Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä, ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.

Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.

Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki -- ja puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.

Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet. Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste. Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin, irvisti hän tyytyväisenä.

"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään valittamista, he he!"

Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.

"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun jälleen kiinni.

Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.

Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.

Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä. Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä ruutua.

Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma. Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään minkään elävän olennon läheisyydestä.

Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän käsivoimin laskeutua köyttä alas.

Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon, sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan. Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin juurelta.

Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.

Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt "hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä! Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.

Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten. Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:

"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä, Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"

Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan, jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja jalkaansa hoitamaan.

* * * * *

On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen mielivallasta.

Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.

Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja, puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"

"Tulepas ja revi, senkin moukka!" huudetaan huovien puolelta.

"Niin ettemmekö uskalla?" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.

Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen, suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon, tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun. Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat juominkia viettämään.

Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat, joilta susi on paimenet tappanut.

Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin pyöräpäiset akat.

Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. -- No, aseet käsiin sitten ja eteenpäin!

Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.

Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko Ilkka.

* * * * *