Part 8

Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus, joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli. _Suomen_ vähän aikaisemmin päättynyt _vapaussota_ monenlaisine kokemuksineen tarjoaa kaivatun selityksen.

Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta. Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen veljeskansa.

Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.

Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.

Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset olivat kostamatta.

Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri, Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.

Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan: Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.

Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä, enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan. Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua, tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista, Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin tärkeää.

Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista — tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.

Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.

Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.

* * * * *

Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon. Sen valtuutettuina oikeusministeri _Poska_ ja salkuton ministeri _J. Tönisson_ kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen pääministerin _Lauri Ingmanin_ puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä. Professori _Ingman_ kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:

»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua, osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»

Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain, että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.

Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen. Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron vapaaehtoista apuretkikuntaa.

Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.

Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta. Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.

»Uuden Päivän» toimittaja _Yrjö Koskelainen_ esitti joulukuun 2 p:nä 1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!» lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:

»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana, avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan meille ikuisesti kiitollinen.»

»Tampereen Sanomissa» toimittaja _John Zidbäck_ joulukuun 10 p:nä julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?» lausuu m.m.:

»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä, että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin. Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä, joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä, kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida muuten mennä!

»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»

Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton yliopistossa professorina olevan tohtori _Lauri Kettusen_ kirjoitus »Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan m.m.:

»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät varjoon.

»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa, joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.

»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»

Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteri _Heikki Klemetin_ runo »Apuun!» ja tohtori _O.W. Louhivuoren_ kirjoitus »Viroa auttamaan», jossa lausutaan m.m.:

»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän nopeasti.

»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä, jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä elämään?

»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän annettava, mitä voimme.

»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.

»‒ ‒ ‒ Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.

»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»

Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet, ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.

* * * * *

On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat tulokseen.

Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron rintamille.

Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentin Turun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnantti _Ernst Branders_. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö, vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuri _Martin Ekström_ innostui asiaan.

Joulukuun 9 p:nä luutnantti _Branders_ selvitteli ajatuksiaan Viron avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuri _Ekströmille_, joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten. Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja majuri _Ekströmin_, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.

Seuraavana päivänä luutnantti _Branders_ matkusti majuri _Ekströmin_ valtuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtori _O. Kallas_ ja Viron oikeusministeri _Poska_, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään. Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.

Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus kannattamaan yritystä. Luutnantti _Branders_ pääsi kyllä joulukuun 11 p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraali _Waldénin_, puheille. Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta seikkailulta.

Vaikka siis majuri _Ekströmin_ ja luutnantti _Brandersin_ ei onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.

Luutnantti _Branders_ sai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä. Luutnantti _Branders_ palasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.

Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä tohtori _Lauri Kettusta_, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin. Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.

Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtori _Kettunen_ todenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli kaikkein ensiksi tohtori _O.W. Louhivuoren_ kanssa esittäen, että everstiluutnantti _Hans Kalmia_ pyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia toisella taholla, kun majuri _Ekström_ värväisi toisella. Sitten hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja. Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtori _Kettunen_, maisteri _Toivo Kaukoranta_ ja maisteri _Y.O. Ruuth_.

Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä mielessä käännyttiin tohtori _Louhivuoren_ puoleen. Sittenkuin tohtori _Kallas_ palattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtori _Louhivuori_ muiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.

Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu. Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita. Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.

Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteri _Ruuthin_ johtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä Viroon.

Maisteri _Ruuth_, joka silloin oli ulkoasiainministeriön sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtori _Kettusen_ ja maisteri _Kaukorannan_ kanssa omassa nimessään ja vastuullaan pääministeri _Ingmanille_ seuraavansisältöisen pro memorian, jonka puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtori _T.T. Kaila_ lupasi puhua pääministerille:

»P.M.

Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen tukemiseksi.

Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme etevimpiä upseereja, kuten _Sihvo, Kalm_ ja _Ekström_. On ajateltu, että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600 miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.

Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta, että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.

Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.

Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa

että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi, jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja muilla sotatarpeilla.

Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.

_Y.O. Ruuth. Fil. maist._»