Part 7

Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2 panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraali _Tönisson_ antoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin tappioin peräytymistä kesti.

Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist» lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.

Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.

Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun 12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.

Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.

Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän kautta Riikaa kohden.

Viron hallitus oli heti taistelujen alussa kääntynyt länsivaltojen puoleen pyytäen niiltä suojaa Venäjän bolshevikeja vastaan. Tunnettu tosiasia oli, että länsivallat suhtautuivat omia suurpoliittisia etujaan silmällä pitäen suosiollisesti virolaisten taisteluun bolshevikeja vastaan. Niin ollen oli todennäköistä, että entente tulisi tukemaan Viron väliaikaista hallitusta. Englannin laivaston saapumisesta Viron vesille olikin jo kauan huhuiltu, vaikkakaan siitä ei pitkään aikaan vielä sen enempää kuulunut. M.m. Suomenkin lehdissä julkaistiin eräs Lontoosta joulukuun 7 p:nä lähetetty sähkösanoma: »Virallisesti ilmoitetaan, että Englannin laivasto on saapunut Tallinnan satamaan ja englantilainen sotaväki miehittänyt kaupungin.» Mutta odotettu laivasto viipyi yhä.

Useilta toivo sen tulosta oli jo kadonnut, kun se vihdoinkin joulukuun 12 p:nä saapui Tallinnan satamaan. Monet Virossa uskoivat, että sen kautta maa oli lopullisesti pelastunut bolshevikivaarasta. Rintamalla sotilaat odottivat kiihkeästi englantilaisia joukkoja avukseen. Verrattain yleinen oli luulo, että englantilaiset pakottavat kuin taikaiskulla bolshevikit peräytymään ilman että virolaisten enää tarvitsi tehdä mitään omasta puolestaan. Huhuttiinpa jo ensi päivinä laivaston saapumisen jälkeen Narvan takaisin valloittamisestakin. Mutta pian virolaiset saivat nähdä näin luullessaan odottaneensa englantilaisilta liikoja — ehkäpä oman maansa riippumattomuudelle onneksi. Laivasto toi tosin virolaisille jonkin verran kiväärejä ja ampumatarpeita ja varsinkin läsnäolollaan ja liikkeillään vaikeutti bolshevikien laivojen liikehtimistä Suomenlahdella suojaten siten Narvan rintamalla taistelevien virolaisten joukkojen selkäpuolen. Mutta rintamasotaan englantilaisia joukkoja ei ottanut osaa. Vaikka siis Englannin Virolle suoma sotilaallinen apu oli varsin tärkeä muodostaen yhden niistä välttämättömistä edellytyksistä, jotka tekivät suomalais-virolaisten joukkojen etenemisen sittemmin mahdolliseksi, niin se ei yksin olisi voinut pelastaa Viroa tuholta, eikä riittänyt aikaansaamaan sotaonnen kääntymistä.

Joulukuun 14 p:nä virolaisilla oli ensimmäinen menestys. Panssarijuna sai silloin saaliikseen 5 konekivääriä ja vankeja. Mutta samaan aikaan Narvan rintamalla taistelevat jalkaväkirykmentit (5:s rykmentti oli myöskin joutunut rintamalle) olivat pakotetut peräytymään ja 15 p:nä jättämään Rakveren kaupungin bolshevikeille.

Edellämainittu kirjoitus »Kuka voitti vapaussodan?» selostaa tilannetta seuraavasti:

»Ote 4:nnen rykmentin komentajan, eversti _Seimanin_ pitemmästä esityksestä joulukuun 15 piitä kuvastaa kyllin selvästi sotaväkemme mielialaa:

»Klo 3 ip. sain tietää, että vartioryhmä oli tullut pois Pedrusesta. Vartioryhmän päällikkö, vänrikki M. ei ilmoittanut peräytymisestään, vaikka hänellä oli sitä varten ratsumies käytettävänään. Ratsueskadroona, joka oli Idaveren kartanossa, pakeni niinikään nähdessään joukon tulevan maantietä pitkin, jättipä vielä tällöin konekiväärinkin jälkeensä. Eskadroonan päällikön onnistui ruoskan avulla pakottaa miehet ottamaan konekiväärinsä mukaan. — Minun on vielä lisättävä, että molemmat peräytymiset tapahtuivat ilman laukaustakaan meidän puoleltamme. Vänrikki M. saattoi vain ilmoittaa, että vihollisia oli ollut niin paljon, että koko maailma oli käynyt mustaksi. Sotilaat ovat nyt sellaisessa tilassa, että kaikkien ei voi luottaa ampuvan laukaustakaan... Kun vihollisen puolelta alettiin pommittaa tykeillä, oli heti huomattavissa peräytymistä...

»Lähettäessään raportin edelleen eversti _Reek_ lisää siihen m.m.:

»5:s rykmentti on, minun arveluni mukaan, vielä sekasortoisempi rykmentti. Peräytymistä — tämän sanan oikeassa merkityksessä — minä tähän mennessä en ole vielä rintamallamme nähnyt, täällä miehet juoksevat, eikä muuta mitään. Juoksemaan heitä ei pakota ainoastaan vihollisen tykkituli, vaan jo 3—4 bolshevikia.

»... Jos meillä olisi ollut miehiä, niin heillä voisi täällä, metsien ja soiden keskellä, tehdä ihmeitä, mutta niillä aineksilla, joita meillä on — ei mitään; meidän miestemme taholta ei ole odotettavissa vastarintaa...

»... Meidän joukkomme, kuten jo sanoin, ovat noita, niiden varaan ei voi jättää pääkaupunkimme puolustusta. Siis jo oikeampaa ja ajanmukaisempaa on ryhtyä ajoissa huolehtimaan sen puolustamisesta, ja sitä varten on tarpeen suorittaa kaikki esityöt, tai oikeammin sanoen — sitä varten on luotava uusia voimia.

»Joulukuun 21 p:litä eversti _Seiman_ ilmoittaa tilanteesta:

»Eilisten ja viimeöisten taistelujen jälkeen on 4:nnen rykmentin komppanioihin jäänyt jäljelle: 1:seen komppaniaan — 19 upseeria ja 8 sotilasta, 3:nteen komppaniaan — 17 upseeria ja 18 sotilasta, 4:nteen komppaniaan — 21 upseeria ja 24 sotilasta (ei ottanut osaa taisteluun), 5:nteen komppaniaan — 8 upseeria ja 8 sotilasta, eskadroonaan — 4 upseeria ja 5 sotilasta. 2:nen komppania on upseereineen kadonnut taistelukentältä; lähetin hakemaan. Rintaman takana, 10—15 virstan alueella, maleksivat suuret joukot sotilaita ja suojeluskuntalaisia, joista minun on aivan mahdotonta saada selvää.»

Pari päivää Rakveren menetyksen jälkeen joukko bolshevikien kannattajia yritti toimeenpanna Tallinnassa sisäisen vallankumouksen. Suurehko aseellinen mielenosoitusjoukko keräytyi Pietarin torille ja lähti sieltä kulkemaan kohti raatihuonetta, jonka luona sen ja koulupojista kokoonpannun sotilaspatrullin välillä syntyi kiivas laukaustenvaihto. Kahakka päättyi siten, että mielenosoittajat ajettiin hajalle. Virallisessa kertomuksessa mainitaan vain parin henkilön saaneen kahakassa surmansa ja muutamien haavoittuneen. Oikeampi tieto lienee kuitenkin mukana olleiden antama, nim., että uhrien, sekä kaatuneiden että haavoittuneiden, lukumäärä oli paljon suurempi.

Eteläisellä rintamalla tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi. 19 p:nä lättiläiset bolshevikijoukot marssivat Valkiin. Siellä heitä kerrotaan tervehdityn monista ikkunoista ja kadunkulmauksista hurraa-huudoin ja liehuvin liinoin. Bolshevikilaumat lähenivät jo Tarttoakin, josta saksalaiset miehitysjoukot olivat lopullisesti lähteneet 18 p:nä jättäen kaupungin asukkaat bolshevikien helpoksi saaliiksi. Mitä lähemmäksi vihollinen joutui, sitä suuremmaksi sekasorto kaupunkia puolustavien, viholliseen verraten melkoisten virolaisten joukkojen keskuudessa yltyi. Hajanaisina joukkioina ne ryöstelivät ruo'an ohella muutakin omaisuutta läheisistä kartanoista ja kylistä. Pari komppaniaa pani itse kaupungissakin toimeen ryöstöjä. Sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä syntyi laukaustenvaihtoa jälkimmäisten yrittäessä estää sotilasmielivaltaa ja ryöstöjä. Huutoja ja laukauksia kajahteli kaikkialta.

Jo yksin tämä kurittomuus virolaisissa joukoissa olisi riittänyt ratkaisemaan Tarton kohtalon. 21 p:nä. 2:nen rykmentti sai käskyn peräytyä kaupungista, josta yliluutnantti _Kuperjanov_ suojeluskuntalaisineen poistui viimeisenä. 2:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee syiksi Tarton jättämiseen: 1:o rykmentin kiireellisen muodostamisen hyvin huonoissa ja ahtaissa oloissa, 2:o sotilaiden keskuudessa vallitsevan hallituksen-vastaisen mielialan, jonka bolshevistinen kiihoitus oli aikaansaanut aiheuttaen miehistössä kapinan, ja kurin puutteen. 3:o rahvaan välinpitämättömyyden äärettömän vaikeana hetkenä, 4:o atamani _Balahovitshin_ ja baltilaisen pataljoonan tarkoituksellisen peräytymisen ja käskyjen laiminlyömisen ja 5:o sen, että Tartto—Vöru maantie oli melkein suojaton, joten vihollinen voi vastuksetta tulla kaupunkiin, jossa kapina miehistön keskuudessa oli leimahtanut ilmiliekkiin. Eversti _Unt_ ei voinut saada apua kapinan kukistamiseksi baltilaiselta pataljoonalta eikä atamani _Balahovitshilta_, jotka käskyä odottamatta olivat peräytyneet asemistaan. Paikallinen suojeluskunta taas ei jaksanut panna järjestystä kaupungissa kuntoon. Vain peräytymistie jäi jäljelle.

Tämä kuvaus antaa selvän kuvan siitä kurjuudesta, joka joukoissa oli vallalla, ja Viron väliaikaisen hallituksen epävarmasta asemasta vielä joulukuun loppupuolella.

Tavaton epäjärjestys vallitsi peräytyvän rykmentin keskuudessa. Sotilaiden kärsimyksiä ja päällystön vaikeuksia on turhaa koettaakaan kuvata. Mainittakoon vain, että kun 2:nen rykmentti vihdoinkin saapui Pöltsamaalle, oli sen vahvuus, joka Tartosta lähdettäessä oli ollut 126 upseeria ja 2.182 sotilasta, supistunut 104 upseeriin ja 608 sotilaaseen. 22 upseeria ja 1.574 sotilasta oli karannut peräytymismatkalla joukko-osastostaan!

Ilmojen käydessä kylmiksi asema rintamalla huononi yhä, kun lämpimiä vaatteitakin puuttui sotilailta. Kaikki virolaiset rykmentit peräytyivät. Mitään muutosta sekään ei aluksi aikaansaanut, että 23 p:nä nimitettiin sotaministerien operatiiviesikunnan päällikkö, nerokas, vielä nuori eversti _J. Laidoner_ kaikkien virolaisten joukkojen ylipäälliköksi, hänen entiselle paikalleen eversti _Soots_ ja 2:sen divisioonan komentajaksi eversti _Puskar_. Koettelemuksia ja vastoinkäymisiä jatkui yhä. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi jo kokonaan luopuneet menestyksen toivosta. Toiset heistä, kuten esim. äskenmainitut 2:sen rykmentin karkurit, heittivät aseensa ja jättäytyivät bolshevikien valtaamille alueille Parempi osa jatkoi kuitenkin taistelua epätoivoisen sisukkaasti välittämättä oman henkensä säästämisestä.

Jouluaattona 5:s rykmentti oli pakotettu jättämään Tapan rautatienristeyksen ja kauppalan vihollisille. Kenraali _Tönisson_ ilmoitti samana päivänä tilanteesta Narvan rintamalla seuraavaa:

»Suojeluskunta ei ole tehtävänsä tasalla. Suurella vaivalla suojeluskuntalaisia saa ajetuksi rautatien vartiointiin. Koko suoiejuskuntajärjestö lähtee käpälämäkeen, kun vihollinen lähenee 10—20 virstan päähän. Virun maakunnan suojeluskunnassa oli 2.100 miestä, nyt on jäänyt jäljelle 30 miestä.»

Rengas Tallinnan ympärillä kiertyi yhä ahtaammalle, ja joulupäivänä bolshevikit valloittivat Ruhjan, Maarja—Magdalenan ja Järva—Jaanin kauppalat.

Virolainen laivasto — Tallinnan telakalle venäläisiltä jäänyt tykkialus »Bobr» (nyk. »Lembit»), pari saksalaisten jättämää moottorialusta ja yksi höyrylaiva — ryhtyi näihin aikoihin toimintaan pommittaen vihollisten asemia ja saattaen vihollisen rintaman taakse maihinlaskujoukkoja, jotka eivät kylläkään kyenneet mitään saamaan aikaan. Virolaisen laivaston liikehtimisen teki mahdolliseksi luonnollisesti vain englantilaisen laivasto-osaston oleskelu Tallinnan satamassa.

Pari kertaa bolshevikilaivat huolimatta englantilaisista sotalaivoista yrittivät lähestyä Tallinnaa pommittaakseen sitä. Mutta molemmilla kerroilla retki päättyi onnettomasti. Rohkean yrityksen tekijät joutuivat englantilaisten sotalaivojen saaliiksi lyhyen taistelun jälkeen Tallinnan sataman edustalla joulukuun 27 ja 28 p:nä. Valloitetut alukset, kaksi Novik-mallista risteilijää, »Spartak» ja »Avtroil», luovutettiin sitten Englannin hallituksen määräyksestä Viron väliaikaisen hallituksen käytettäviksi sodan ajaksi. »Wambola» ja »Lennuk» nimisinä ne ottivat sitten huomattavalla tavalla osaa maajoukkojen liikkeisiin Narvan rintamalla ja suojasivat Viron rannikoita.

Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546 upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29 tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei, kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai 5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10 000 mieheksi.

Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919. Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.

Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin.

Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä, agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen suuri.

Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraali _Tönissonin_ lausuneen: »Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.» Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.

Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun 30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä. Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee, että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti Ambrosiuksen, johdolla.

Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat »vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti. Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.

Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.

TOINEN OSA

1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.

Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa. Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen sanomalehtiuutisten avulla.

On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa, että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista heimolaisista.

Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.

Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina, linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi valtaan.

Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin vastaan. Niinpä tohtori _O.W. Louhivuori_ kirjoitti »Uudessa Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä, jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.» Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa sitä, kuten ministeri _Rein_ surullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin selvästi osoittamaan.