Part 5

Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä — kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen »Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous — Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä, tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.

Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.

Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet, jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton »Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan» toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista, jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen lehti».

Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan. Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat allekirjoittaneet adressin.

Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä »Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului: 16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:

»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa riippumattomuusjulistusta.»

Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia), kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5 lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja 1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1 (lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.

Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen, vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen. Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa. He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä, Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron kansaa.

Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin, lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon, jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä tiukentamaan.

Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään merkitystä.

Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta. Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.

Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron itsenäisyysmiesten piiriin.

Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27 p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.

Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä. M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä memorandumi oli pääministeri _Pätsin_ työtä, vaikkakin siitä epäiltiin aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia vankilassa.

Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen, erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin niiden ollakin piti.

Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetut _Marina, Menning, Piip, Pusta, Virgo_ ja _Kull_ päässeet maasta ja saapuneet maaliskuun alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan, Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien kautta osaa rauhankongressiin.

Oikeusministeri _Jüri Wilmsin_ piti myöhemmin liittyä tähän lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet. Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen selityksensä, kun _Wilmsin_ ja hänen toveriensa ruumiit löydettiin Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.

Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa. Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:

»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi, jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.

»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian hallitusten selitykset vahvistavat.»

Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt. Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla, kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeri _Päts_ vangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten elintarveministeri _Raamotin_ — onnistui tavalla tai toisella välttää vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.

Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla, jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.

Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen länsirintamalla päättyneen kokonaan.

Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät, oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin vaaroista.

Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti valtakunnankansleri _von Hertlingin_ virastaan ja nimitti uuden hallituksen etunenään Badenin prinssin, _Maxin_.

Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun. Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet saivat jälleen ryhtyä toimimaan.

Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa. Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.

Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. Keisari _Wilhelm II_ luopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.

Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa. Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.

Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin hoitamaan hallitustehtäviä maassa.

6. Viron vapaussodan alku.

Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen pääministeri _Pätsin_ johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.

Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri _Päts_ osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä epätoivoinen.

Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin — aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit, jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s. luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti: »Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan, Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin keskuudessa.

Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta. Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa tarkastelijassa hämmästystä.

Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko, jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa hallitusta.

Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin Tukholmaan _von Stryckin_ johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että _von Stryck_ selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen _Poskan_ hallituksen ja puolibolshevistisen _Pätsin_ hallituksen asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta huolimatta _von Stryckin_ toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi. Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset olettivat.

Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa; niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten 25.000 miestä aseihin.

Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui rykmenttien kokoutumispaikkoihin. Pääministeri _Päts_ lausui muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia, jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.