Part 4

Maapäivien vanhintenneuvoston helmikuun 24 p:nä 1918 päiväämä »Manifesti kaikille Viron kansalaisille» alkaa julistamalla Viron sen historiallisissa ja maantieteellisissä rajoissa siitä päivästä lähtien itsenäiseksi, demokraattiseksi tasavallaksi, jossa vain maapäivien valitsema Viron pelastuskomitea oli toistaiseksi oikeutettu käyttämään korkeinta valtaa. Nuori tasavalta oli oleva poliittisesti täysin puolueeton, josta syystä naapurivaltioiden toivottiin kohtelevan sitä sellaisena. Sotaväki oli ensi tilassa vähennettävä siihen määrään, joka oli tarpeen sisäisen järjestyksen ylläpitoon. Venäjän armeijassa vielä palvelevat virolaiset sotilaat oli kutsuttava kotiin ja vapautettava sotapalveluksesta. Lisäksi taattiin 1:o kaikille tasavallan asukkaille uskontoon, kansallisuuteen ja poliittisiin mielipiteihin katsomatta tasa-arvo lain ja tuomioistuinten edessä, 2:o kansallisille vähemmistöille kansallis-sivistyksellinen autonomia ja 3:o sanan-, paino-, uskon-, kokoutumis-, yhdistys- ja lakkovapaus, samaten yksilön ja kotilieden koskemattomuus. Poliittiset vangit tultaisiin heti vapauttamaan, ja ensi tilassa ryhdyttäisiin ajanmukaista lainsäädäntötietä vakiinnuttamaan kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuutta. Maakuntien, sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään bolshevikien keskeyttämää toimintaansa jatkamaan. Niiden alainen kansanmiliisi ja kansalaisten itsepuolustusjärjestöt sekä kaupungeissa että maaseudulla oli heti perustettava yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Päivän polttavien kysymysten, kuten maa- ja työläiskysymyksen sekä raha- ja elintarveasioiden, järjestämiseen ajanmukaisella tavalla ryhdyttäisiin heti, kun se suinkin kävisi mahdolliseksi.

Manifesti päättyy sanoihin:

»Viro! Seisot toivorikkaan tulevaisuuden edessä, jolloin voit vapaasti ja itsenäisesti määrätä ja johtaa kohtalosi! Ryhdy rakentamaan kotiasi, jossa järjestys ja oikeus vallitsevat, jotta voisit olla kelvollinen jäsen sivistyskansojen perheessä! Kaikki isänmaan pojat ja tyttäret, ryhtykäämme yhtenä miehenä kotimaan pyhään rakentamistyöhön! Esivanhempiemme hiki ja veri, jotka on vuodatettu tämän maan edestä, vaativat sitä, jälkeemme tulevat sukupolvet velvoittavat meitä siihen. Eläköön itsenäinen, demokraattinen Viron tasavalta! Eläköön kansojen rauha!»

Julistus herätti mitä erilaisimpia tunteita lukijoissa. Otettu askel tuntui virolaisista niin rohkealta, että sen onnistumiseen ei jaksettu uskoa. Satamasta päin kuului vielä bolshevikien kiväärien pauketta. Lännestä taas lähestyvien saksalaisten tykkien jyske kantautui kaupunkiin.

itsenäinen Viro! Vapaa Viron kansa! ne olivat ajatuksia, joiden toteutumista ei vuosisatojen kuluessa oltu uskallettu unelmoidakaan. Silloinen hetki tuntui siihen kaikkea muuta kuin sopivalta.

Nuoren tasavallan asema oli perin horjuva. Se seisoi huonosti varustettuna, vain pienen kantajoukon ympäröimänä, kahden hyvin varustetun, sille vihamielisen armeijan välissä. Tosin virolaisten rykmenttien edustajat olivat tammikuun 12 p:nä 2:sessa virolaisten sotilaiden kongressissa Tallinnassa asettuneet kaikista bolshevikien varoituksista ja uhkauksista huolimatta kannattamaan Viron julistamista itsenäiseksi. Mutta rykmentit olivat kaukana toisistaan, ilman lujaa yhtenäisyyttä ja keskellä bolshevikien suuria sotalaumoja. Sitäpaitsi oli tietämätöntä, kuinka suuri osa sotilaista enää, bolshevikien kiivaan agitatsionin jälkeen, oli valmis kannattamaan pelastustoimikuntaa.

Suurimmalle osalle omaa kansaa ajatus itsenäisyydestä oli vieras. Se ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan kansan sydämeen. Vasta pitkät, katkerien opetusten kyllästämät väkivallan kuukaudet voivat tehdä vapauden ja itsenäisyyden Viron kansan enemmistölle elämän tärkeimmäksi kysymykseksi.

Itsenäisyysmiesten rohkea toiminta näyttää siis olleen todellista uhkapeliä. Mutta samalla se oli voimakkaan tulevaisuuden näkemyksen johtamaa työtä. Jos he eivät olisi tällöin epäröimättä ryhtyneet työhön — vetäen mukaansa vastahakoisetkin —, olisivat myöhemmät tapaukset tehneet Viron itsenäisyysaikeet tyhjiksi vuosikymmeniksi, ehkäpä ainiaaksi.

Itsenäisyysjulistuksen päivänä Tallinnassa harvat vain iloitsivat manifestia lukiessaan. Paljon enemmän oli niitä, jotka suoranaisella vihamielisyydellä suhtautuivat Viron itsenäisyysajatukseen. Ne olivat Viron venäläisiä, baltilaisia ja bolshevikeja, jotka pilkallisesti nauraen lukivat manifestia. Suurin osa kansasta ei tiennyt, mitä ajatella ja odottaa, ja odotti tylsällä uteliaisuudella tapahtumien kehittymistä edelleen.

Mutta pelastustoimikunta jatkoi kuumeisella kiireellä työtään. Oli päivänselvää, että jokainen minuutti oli kallis. Paljon saattoi riippua sen toiminnasta näinä muutamina tunteina. Päiväkäskyllään N:o 1 se kielsi itsenäisyysmanifestissa julistetun Viron puolueettomuuden säilyttämiseksi virolaisia sotilaita ottamasta osaa Saksan—Venäjän sotaan ja kehoitti kaikkia kansalaisia mahdollisuuksien mukaan estämään valtion omaisuuden maasta vientiä ja hävittämistä. Päiväkäskyllä N:o 2 seuraava päivä (25.2.) määrättiin kansalliseksi juhlapäiväksi, jona itsenäisyysmanifesti oli luettava kaikissa kirkoissa ja kouluissa. Päiväkäsky N:o 3 julisti tyhjiksi kaikki bolshevikien antamat käskyt yksityisomaisuuden takavarikoimisesta ja määräsi kaiken anastetun omaisuuden luovutettavaksi takaisin oikeille omistajille.

Väliaikaista hallitusta ryhdyttiin kiireesti panemaan kokoon. Pelastustoimikunnan päiväkäskyllä N:o 5 tämän Viron ensimmäisen hallituksen kokoonpano määrättiin seuraavaksi: 1. ministeristön esimies ja sisäministeri _Konstantin Päts_, 2. varaesimies ja oikeusministeri _Jüri Wilnis_, 3. ulkoasiainministeri _Jaan Poska_, 4. sotaministeri _Anders Larka_, 5. raha- ja valtiovarainministeri _Juliann Kukk_, 6. maanviljelys- ja elintarveministeri _Jaan Raamot_, 7. kulkulaitosministeri _Ferdinand Petterson_, 8. työ- ja huoltoministeri _Willem Maasik_, 9. sivistysministeri _Peeter Pöld_ ja 10. kauppa- ja teollisuusministerin salkkua hoiti aluksi _Konstantin Päts_, kunnes sittemmin tälle paikalle nimitettiin vakinaiseksi _August Hanko_.

Lähestyvien saksalaisten joukkojen komentajalle päätettiin ilmoittaa Viron julistautumisesta itsenäiseksi. Manifesti käännettiin saksaksi, ja sotaministeri ja tohtori _Konik_ lähetettiin Pääskylään jättämään sitä saksalaisille ja neuvottelemaan heidän päälliköittensä kanssa. He eivät saaneet kuitenkaan juuri mitään aikaan ja palasivat Tallinnaan ilmoittaen, että saksalaiset joukot marssivat seuraavana päivänä kaupunkiin.

Siitä huolimatta hallitus jatkoi juuri alkanutta toimintaansa. Kaduille järjestettiin lukuisat, asestetut patrullit, joista muutamilla oli konekiväärejäkin. Järjestys pysyi hyvänä. Mutta vain harvat tallinnalaiset saattoivat nukkua seuraavana yönä. Hurjia huhuja oli liikkeellä. Milloin kerrottiin bolshevikien aikovan yön kuluessa hyökätä kaupunkiin toimeenpanemaan verilöylyä. Milloin taas väitettiin varmalta taholta kuullun, että bolshevikien sotalaivat olivat saaneet käskyn ryhtyä yöllä pommittamaan kaupunkia. Suurten talojen asukkaat järjestivät kaiken varalta vartiomiehiä suojakseen. Pommituksen alkaessa oltiin valmiit piiloutumaan kellareihin.

Satamassa bolshevikit lastasivat myöhään yöhön saakka aluksiinsa kaikenlaista tavaraa: monenlaisia aseita, ampumatarpeita, kuljetusvälineitä, koneita, vaatteita, ruokatarpeita, kynttilöitä y.m.s. Kukin koetti ottaa mukaansa mahdollisimman paljon. Yleisen hämmingin vallitessa ei poiskuljetettavan tavaran valinnassa noudatettu pienintäkään johdonmukaisuutta. Yöksi punaiset vetäytyivät laivoihinsa, joilta he kuitenkin tekivät vielä aamupuolella hajanaisia yrityksiä rynnätä jälleen maihin. Suojelusjoukkojen konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät kuitenkin luopumaan sellaisista aikeista. Virolaisten puolelta laukaustenvaihdossa eräs koulupoika sai surmansa ja muutamia suojeluskuntalaisia haavoittui.

Bolshevikien alukset jäivät satamaan koko yöksi. Saksalaisten joukkojen saavuttua seuraavana päivänä kaupunkiin ne jättivät kiireesti sataman ja vetäytyivät kauemmaksi merelle.

Väliaikaisen hallituksen toimesta lähetettiin yön kuluessa upseereista kokoonpantu joukko-osasto Narvan maantielle, jota pitkin kerrottiin bolshevikeille saapuvan apujoukkoja. Yö kului kuitenkin täysin rauhallisesti. »Päewalehen» kirjapainossa väliaikaisen hallituksen ja muiden uusien valtioelinten päiväkäskyjen painattamista kesti koko yön.

Seuraavana aamuna kadut olivat jälleen jo varhain täynnä väkeä. Muutamat talot olivat liputetut, mutta useimmat niistäkin Saksan väreillä. Vain kolmen seurakunnan papit olivat totelleet määräystä kiitosjumalanpalveluksen toimittamisesta. Niiden kirkkojen kellot soivat juhlallisesti; muut vaikenivat synkkinä, suljetuin ovin.

Jo puolenpäivän aikaan 25 p:nä ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin. Joskin väliaikainen hallitus sai vielä muutamia päiviä nimellisesti toimia, niin tosiasiallisesti Viron lyhyt vapaudenaika päättyi jo tällöin.

4. Saksalaisten joukkojen tulo.

Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan joukko-osastojen tehtäväksi.

Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n. 2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo 10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.

Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.

6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti! Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja varsin huomattava sotasaalis.

4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis, ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja 4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.

19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva 1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.

Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu. Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.

Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.

Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland, über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja koristivat heidät kukin.

Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet? Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista, näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän neuvostovallan.

Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja Pitkän Hermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaa Tallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallan omiin käsiinsä.

Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626 tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua, 550 ajoneuvot y.m.

Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja rautatienristeyksen.

Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»

Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja. Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.

Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.

On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen valtakunnankansleri kreivi _von Hertling_ Tallinnan miehityksen jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti: ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla, jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä, ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan vasallivaltioita.

Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherra _von Seckendorff_, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.» Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan kansan hyväksi.

Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan. Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään. Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.

Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat jäänevät pysyväisiksi.

Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista, joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se, että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.

Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.

Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.

Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni, mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä. Samaan aikaan kuin kreivi _von der Goltz_ hillityllä käytöksellään hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherra _v. Seckendorff_ todellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.

Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman, jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.

Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen, toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla. Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin, pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä sortoa vastaan.

5. Saksalainen miehitysaika.

Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti. Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen miehitysjoukkojen johtoon.

Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin. Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.