Part 30

1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli _Ilmari Rytkönen_ kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:

»Missä on tuimin taistojen tuisku ja hurjin tykkien jyske, missä on suurin ryssien lauma ja missä on raivoisin ryske, siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa kuntomme, taistella — voittaa!

Missä on vaikein vaikeitten voitto ja korskin mustien mahti, missä soi kaamein kuoleman soitto, kas, sinne, sa vapausvahti, sinne, hei, sinne, Pohjan mies, sun käyköhön kaunis ties.

Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat, Pohjan Poijat kun voittaa, sortuvat maahan kurjat ja halvat ja vapaus Virolle koittaa! Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin ja hehkuvin riennämme innoin.

Raukka on, ken ei taistohon käy ja ken ei veljiä puolla! Kaunis, ilta kun hämärtäy, on vapaussankarin kuolla. Rakkaat armahan synnyinmaan ne siunaavat poikiaan.

Kaukana kyllä on Suomenmaa ja kaukana maammon manner, vaan on tuttua poljettavaa myös eestien taistelutanner. Kuolema meidät jos kentillä kohtaa, meit' isien henget johtaa!

Eespäin, eespäin matkamme vie, kun kuljemme väärää vastaan, tuttu on meille taistojen tie ja oikeus vaalivi lastaan! Iskemme, kunnes raikua saa: on vapaa jo eestien maa!»

Everstiluutnantti _Kalm_ ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki _Hannula_. Hän kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:

»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma- ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa määrättiin vänrikki _Yrjö Simola_, oli hankittava konekiväärit ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.

»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua. Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan, otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa. Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.

»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan. Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle lähtöön saakka.

»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa, paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus viivästyi.

»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä, joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin. Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.

»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten mallikelpoiseen järjestykseen.

»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen 'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa (!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi. Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla. Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.

»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa. Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle. Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot aseista ja ammutan syylliset.

»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon upseereilleen.

»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä, jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa majailevista joukoista.

»16 p:n iltana eversti _Laidonerin_ adjutantti toi minulle käskyn saapua ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka _Laidonerista_ sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit, mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut. Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota _Laidoner_ puhui sujuvasti, selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti venäläiseen tapaan.

»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat. Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa, konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen puuttuvat 2 konekivääriä.

»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti _Kalm_ oli antanut minulle käskyn, että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä eversti _Laidonerille_, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä, mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli tarvittaessa jo valmiina.

»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali _Wetzerin_ luo. Hän ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.

»Samana päivänä sain eversti _Kalmilta_ Helsingistä sähköteitse määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani ensin asiasta eversti _Laidonerin_ kanssa. Päätin silloin siirtyä Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.

»Rautatien liikkuvasta kalustosta oli Virossa tuntuva puute. Saksalaiset olivat vieneet kaikki paremmat veturit mukanaan. Sitäpaitsi aito venäläinen epäjärjestys vallitsi rautateillä. Senvuoksi asetimme aina kuljetukseen omia sotilaitamme, joiden joukossa oli myös rautatieläisiä, avustamaan virolaisia, valvomaan ja ylläpitämään järjestystä sekä asemilla junaa pantaessa kuntoon ja vaunuja vaihdettaessa että myös matkalla, jolloin veturiin aina sijoitettiin kaksi sotilasta. Kokemus näet osoitti, ettei juna muuten milloinkaan ollut määräaikana valmiina, eikä vaunuja riittävästi, ja kaikenlaisia tarpeettomia pysähdyksiä saattoi usein tapahtua matkalla.

»19 p:n aamuna pataljoona oli lähtövalmiina. Yhtä ja toista puuttui vielä. Muutamista aivan jokapäiväisistä tarvekaluista näytti Tallinnassa olevan täydellinen puute. Esim. kirveitä, sahoja y.m.s. työkaluja ei kaupoissa ollut lainkaan eikä myöskään intendenttuurissa, joten niitä täytyi haalia sieltä täältä kokoon. Komppanioilla tuli kullakin olla omat suutarinsa ja räätälinsä, mutta välttämättömimpienkin työkalujen saanti näytti mahdottomalta. Yksityisiltä ostamalla saatiin lopulta jonkin verran suutarintarpeita.

»Pataljoonan asestus oli seuraava: yleinen jalkaväkiase tavallinen venäläinen kolmenlinjan kivääri, jolla pistolien puutteessa myös K.K.K:n miehistö oli asestettu. Joka jalkaväkikomppanialla oli 2 kevyttä konekivääriä, hyvässä kunnossa olevia, englantilaisia »Lewis» kiväärejä, sitäpaitsi oli pataljoonalla muutamia »Madsen» pikakiväärejä, joita ei kuitenkaan riittänyt joka komppanialle. K.K.K:lla oli 6 hyvässä kunnossa olevaa venäläistä »Maxim» kivääriä ja 2 »Madsen» pikakivääriä. Käsigranaatteja oli Tallinnassa tarjolla useaa eri mallia. Valitsin saksalaisen varsi- ja munakäsigranaatin, joita pidin parhaimpina. Edellisiä saatiin kuitenkin vain muutamakymmen kappaletta, jälkimmäisiä sitävastoin runsaasti. Pistimenkannattimia ei ollut saatavissa, jonka vuoksi oli pakko sitoa pistimet vyöhön nuoran avulla.

»Sairashoitotoimi oli myös valmiiksi järjestetty. Osa ambulanssia tohtori _Lauri Kallioisen_ johdolla seurasi pataljoonaa Tapaan. Joka komppanialla oli sanitääri, 4 paarinkantajaa ja kahdet sairaspaarit. Sittenkuin kuormasto oli saatu täydelliseksi, kuului joka komppanialle myös 1 sairasreki.

»Tapa, jossa pataljoona nyt viikon ajan tuli majailleeksi, on suurenlainen, mutta huonosti rakennettu kylä, joka tekee varsin venäläisen vaikutuksen. Se oli vasta toista viikkoa aikaisemmin valloitettu. Asukkaista osa ei vielä ollut palannut takaisin, joten tilaa oli riittävästi, vaikka majoitus muuten oli verrattain kehno.

»Täällä ilmoittautui pataljoonaan jääkärivänrikki _Antti Kärnä_, joka määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi.

»Tapassa saatiin pataljoonan kuormasto vihdoin täydelliseksi. Paikallisen intendenttuuriviraston välityksellä hankittiin ympäristöstä riittävä määrä oivallisia hevosia, samoin rekiä ja valjaita.

»Tallinnasta rykmentti sai samaan aikaan 11 puhdasrotuista englantilaista ratsuhevosta, kaikki nuoria, osa melkein vielä opettamattomia. Näistä pataljoona sai 1 ratsun. Eläinlääkäriä ei rykmentillä, ikävä kyllä, vielä ollut, seikka, joka hevoshoidossa tuotti suurta haittaa. Vasta Valkissa saatiin suomalainen eläinlääkäri. Hevoshoitoon pantiin kuitenkin kaikkea mahdollista huolta, ja hevostarkastuksia pidettiin säännöllisesti.

»Taistelukoulutukseen tarjoutui täällä hyvä tilaisuus. Harjoiteltiin edelleen tarmokkaasti, ampumaharjoituksia pidettiin niinikään tiheään. 25 p:nä oli koko pataljoonan yhteinen taisteluharjoitus, jossa saavutettuja tuloksia voitiin pitää tyydyttävinä. Se olikin ainoa pataljoonanharjoitus ennen rintamalle lähtöä, tilaisuutta useampien järjestämiseen ei enää tarjoutunut.»

Sillä välin oli Helsinkiin jääneitä joukko-osastoja kiireellisesti pantu kuntoon, 2:sta pataljoonaa everstiluutnantti _P. Halosen_ ja tykistöä jääkärikapteeni _Aarne Snellmanin_ johdolla. Näiden joukko-osastojen järjestäminen ja asestaminen tapahtuivat suunnilleen samanlaisen suunnitelman mukaisesti ja samanlaisin vaikeuksin kuin 1:sen pataljoonan muodostus, josta edellä on kerrottu, joten niihin on tarpeetonta lähemmin puuttua.

Tammikuun 19 p:nä everstiluutnantti _Kalm_ siirtyi Tallinnaan esikuntineen, jota hiihtokomppania ja osa tykistömiehiä seurasi. Rykmentin esikunta sijoitettiin Rataskaivukadun varrelle taloon N:o 3. Patteriston esikunta asettui »Kultaisen Leijonan» hotelliin.

Tammikuun 23 p:nä patteristo sai vastaanottaa sille tulevat tykit satamatehtaalta. Tällöin 1:nen patteri sai 4 kpl. 57 mm tykkejä, 2:nen patteri 4 kpl. 87 mm kenttätykkejä ja 3:s patteri 1 kpl Schneider kanuunoita, sekä niihin kuuluvia ammuksia. Tykistön asestukseen kuului sitäpaitsi kiväärejä ja konekiväärejä. Patteriston päällystö oli seuraava: patteriston komentaja jääkärikapteeni _Aarne Snellman_, adjutantti jääkärivääpeli _Valter Lagerström_, myöhemmin vääpeli _Frans Härmälä_; intendentti jääkärivänrikki _Kaarlo Rinne_, patterien päälliköt jääkäriluutnantti _Paul Påhlson_, jonka johdettavana oli myös 18.I. annetun käskyn mukaan 1:sen patterin keskuudessa koulutettu, 30-miehinen räjähdyskomennuskunta, vänrikki _Alvar Lehtonen_, (hänen tilallaan myöhemmin jääkärivääpeli _Lagerström_), ja vänrikki _Soini Holopainen_.

23 p:nä siirtyi Tallinnaan 2:nen pataljoona, jonka päällikkyydestä samalla vapautettiin everstiluutnantti _Halonen_ ja uudeksi komentajaksi määrättiin jääkäriluutnantti _Gustaf Svinhufvud_. Muuten tuli pataljoonan päällystö olemaan seuraava: adjutantti jääkärivänrikki _Eero Manninen_, myöhemmin varavääpeli _Veli Ruuth_; intendentti vääpeli _Lauri Korhonen_; 4:nnen komppanian päällikkö luutnantti _Emil Pekkanen_; 5:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Akseli Isopuro_; 6:nnen komppanian päällikkö vänrikki _Sulo Kallio_, välillä jääkärivänrikki _J.E. Sainio_ ja jääkärivänrikki _Manninen_, lopuksi vänrikki _Oskari Meriluoto_; K.K.K:n päällikkö vänrikki _Oiva Vohlonen_.

Muista rykmentin upseereista mainittakoon: rykmentin esikuntapäällikkö luutnantti _Elja Rihtniemi_, k.k.-upseeri jääkärikapteeni _Ilmari Pohjanpalo_, adjutantti vänrikki _Meriluoto_, lähettiupseeri jääkäri _Johannes Tamminen_, intendentti agronoomi _Henrik Thornberg_, intendentin apulainen liikemies _Heinonen_, rahastonhoitaja ylioppilas _Lauri Rautanen_, ylilääkäri lääketieteen kandidaatti _Lauri Kallioinen_, nuorempi lääkäri lääketieteen kandidaatti _Ilmari Kalpa_, sotapappi pastori _af Björksten_, hiihtokomppanian päällikkö jääkärivänrikki _Niilo Kares_, tiedonanto-osaston päällikkö vänrikki _Lehtonen_ ja ratsuosaston päällikkö aliupseeri _Eino Vartiainen_.

Heti saavuttuaan Tallinnaan ja saatuaan aseet eri joukko-osastot ryhtyivät tarmokkaasti harjoittelemaan ja hankkimaan puuttuvia varustuksia.

Kaikki apuretkikuntaan kuuluvat upseerit olivat Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn sopimuksen mukaan oikeutetut yhtä astetta korkeampaan upseeriarvoon kuin heillä oli Suomen armeijassa. Everstiluutnantti _Kalm_ teki sen johdosta Suomen Vapaajoukkojen Ylipäällikölle esityksen upseeriensa koroittamisesta tammikuun 20 p:nä. Ratkaisun viipyessä odottamattoman kauan everstiluutnantti _Kalm_ julkaisi päiväkäskyissään N:o 15 ja 18 rykmenttinsä upseereille kuuluvat koroitukset nojautuen yllämainittuun sopimukseen. Seuraavassa tullaan senvuoksi käyttämään upseerien uusia arvoja.

Suomalaisille sotilaille Tallinna oli jotakin aivan uutta, siksipä he viihtyivätkin siellä aluksi sangen hyvin. Oli paljon nähtävää, uutta ja mielenkiintoista. Ja — mikä oli heille ehkä vielä tärkeämpää — he itse olivat kaupungin asukkaiden suuren mielenkiinnon esineitä. Joskin harjoitukset aamupäivisin olivat raskaita ja vartiopalvelusta ja patrullissa-oloa oli runsaasti, niin useimmat illat olivat vapaita. Sitäpaitsi majoitus ja ruoka olivat hyviä, joten niistä ei tarvinnut huolehtia.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa:

»Viru-uulitsalla on tanssipaikka. Siellä pojat käyvät. Siellä soitetaan rämeä-äänisellä pianolla. Tanssitaan. Virolaiset tytöt ovat tummatukkaisia, kiihkeitä. Tanssisalin takana on tarjoiluhuone. Siellä pullonkorkit paukahtelevat. Siellä nauru helisee, ja huumaava, epäselvä puheensorina kumisee.

»Joskus joku soitannollinen Pohjan Poika istuutuu pianotuolille. Repäisevä masurkka kajahtaa, tai pianon koskettimet loihtivat esiin 'Kulkurivalssin' tutut säveleet. Silloin käy kuin sähköisku läpi laajan salin. Harmaatakit alkavat elää. Pohjolan talven vereen syövyttämä hitaus on poissa.

»Linnoissa kreivien häät vietetään, on morsiammell' kruunattu pää. Siell' viihdyt sä...»

»ja niin edespäin. Turhaan hätäytynyt tanssimestari panee koko vaikutusvaltansa liikkeelle. Pohjan Poika on nyt itsepäinen. Pohjan Poika tahtoo laulaa. Ja kukapa häntä voisi estää, niin, kuka?»

Pian Tallinnakin alkoi Pohjan Pojista tuntua tympeältä, vastenmieliseltä. Mutta toista oli kuitenkin Tapa, pieni, likainen kyläpahanen. Siellä olosta muudan Pohjan Poika kertoo m.m. seuraavaa:

»Meidän hallussamme on kylän kansakoulu. Mutta siinäkään emme majaile kauan. Pääsemme nyt lähemmäksi asemaa, saamme lämpimämmät asunnot eräässä ruskeaksi maalatussa, kaksikerroksisessa huvilassa. Huoneemme on pieni; hät’hätää mahdumme siihen kaikki.

»Pojat sairastelevat. Ollaan ankarassa nuhassa, ja kuume polttaa tulisena suonissamme. Vieruskumppanini yskii öisin niin, että tuskin saan ollenkaan nukkua. Aamulla sitten juoksemme kilvan kylän toisessa päässä asuvan lääkärin luo rohtoja saamaan.

»Ruokamme on kurjan laihaa. Aamulla saamme vettä, päivällä suolavettä, jota meidän oloissamme kutsutaan lihasopaksi, ja iltaseksi emme mitään. Mutta leipä meille riittää, ainakin nyt, kun neljä meistä yhdeksästä on sairaana.

»Harjoitukset täällä ovat kovia. Aamulla päivän valjetessa nousemme, suoritamme jokapäiväiset tehtävämme ja illalla panemme pimeän tullen maata. Harvoin tulee valvottua pitemmästi.

»Virolainen asujamisto on täällä tylyä ja itseensä sulkeutunutta. Kysyessä jotakin saa töykeän vastauksen, jos sitä ylipäänsä saakaan. Kaupoissa kiskotaan meiltä enemmän kuin muilta ostajilta. Ruokaloista ei ole puutetta. Mutta ne ovat likaisia, siistimättömiä. Horjuvajalkaiset pöydät, irvistelevät, paperittomat ja savun mustaamat seinät. Torakoita runsaasti. Lasit ja lautaset pesemättömiä. Joskus kuitenkin jäämme viettämään iltaamme niihin. Otamme lasin 'tsajua'. Hörpimme sen tulikuumana, ja huulet ja kieli puoleksi palaneina taivallamme kasarmillemme. Pimeää, tympeätä...»

Siksipä ei ole ihme, että kaikki Pohjan Pojat iloitsivat, kun ilmoitettiin koko rykmentin siirtyvän Tarttoon. Tapaan majoitetut 1:nen pataljoona ja 2:nen K.K.K. saivat käskyn lähteä junalla Tarttoon tammikuun 26 p:nä klo 7 ap., 1:nen patteri Tallinnasta samana päivänä klo 6 ap. matkustajajunan mukana, 2:sen pataljoonan jalkaväkikomppaniat ja ambulanssi Tallinnasta 26 p:nä klo 6,30 ip., esikunta, hiihtokomppania ja tiedonanto-osasto Tallinnasta 27 p:nä klo 8 ap. ja 2:nen ja 3:s patteri sekä ratsuosasto Tallinnasta 27 p:nä klo 10 ip.

Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa, pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa, kaivattua rintamaa!

Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta, että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka _Kuperjanovin_ sissit ja panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.

Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.

Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää, minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän toiminnalleen.

Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6 tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.

Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona. Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja, eversti _Puskar_, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies, hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja eri yhdistysten edustajat.

Eversti _Puskar_ piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.

Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella. Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen — pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa: kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla hämmästyksellä vastaanotettuja.