Part 24

Vihollisen tarkoituksena oli epäilemättä ollut päästä aivan kartanon luo ja sitten käsigranaateilla tuhota sen puolustajat. Suunnitelma oli varsin hyvin harkittu, ja paljon ei puuttunut sen onnistumisesta.

Vihollisen rynnistys etelästä jatkui yhä.

Tilanne oli sekava. Hämärä vielä lisäsi yleistä epävarmuutta. Bolshevikeja tunkeutui virolaisten perässä aina kartanon luo. Vasta silloin huomattiin heidät vihollisiksi ja avattiin murhaava tuli heitä vastaan. Suuret rykelmät jäivät makaamaan pihamaalle.

Huolimatta suomalaisten ja virolaisten pelottomasta puolustuksesta ja tarkasta tulesta bolshevikit eivät luopuneet hyökkäyksestä. Epätoivon vimmalla he rynnistivät voimatta kuitenkaan pakottaa suomalaisia ja virolaisia luopumaan asemistaan. Tilanne oli kuitenkin mitä arveluttavin. Bolshevikit olivat ympäröineet Lagenan kartanon kolmelta puolelta tehden joka taholta vimmattuja hyökkäyksiä sitä vastaan.

Koko Merikylän desantin asema oli uhattu. Merellä odottavaan laivastoon saapuikin jo illalla tietoja, että Lagena oli muka vihollisen hallussa ja desanttijoukot hajoitettu ja tuhottu.

Suomalaisten upseerien, ensi sijassa majuri _Ekströmin_, uljaan esimerkin innostamat 3:nnen komppanian miehet virolaisten avustamina pitivät kuitenkin puolensa hirvittävästä tykki-, konekivääri- ja kiväärituIesta huolimatta ja löivät rynnäkön joka puolella kerran toisensa perästä takaisin, kunnes vihollinen vihdoin havaitsi turhaksi jatkaa toivotonta taistelua ja vetäytyi yön tullen takaisin. Osa pakeni sekasorrossa Narvaan päin, toinen osa jäi piileksimään läheisiin metsiin ja antautui sittemmin lännestä tuleville joukoille. Kaatuneina heitä jäi Lagenan kartanon ympärille parisensataa miestä.

Edellä on mainittu patrulleista, jotka lähetettiin liikkeelle ennen taistelun toista jaksoa. Toinen niistä sai kokea sangen kovia. Korpraali B. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

»Kersantti _Gunnar Bilkenroth_ sai käskyn 7 vapaaehtoisen puhelinmiehen kera lähteä katkaisemaan rautatietä Lagenan luona. Seuraavat ilmoittautuivat: _Sigurd Ahlström, Väinö Borg, Harald Elfgren, Toivo Jaakkola, Sulo Laitinen, Paul Nyman_ ja _Gustaf Sederholm_. Juuri lähdettäessä saapui vartiolta metsänlaidasta raportti, että muutamia sotilaita näkyi kentällä. Samalla pyydettiin kiikaria. Siihen ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota, ja tämä laiminlyönti muodostui joukollemme kohtalokkaaksi.

»Lähdimme kentän ylitse kulkemaan asestuksenamme kiväärit, 1 rautakanki ja 1 käsigranaatti. Kun olimme edenneet kilometrin verran, näin minä n. 30 metrin päässä edessäni sotilaan, jolla oli harmaa karvalakki päässään. Samassa pamahti joka pensaan takaa. Me heittäydyimme maahan ja vastasimme tuleen.

»Ammunta levisi kauas meistä vasemmalle pitkin vihollisen ketjua. Sen vasen siipi näytti loppuvan meidän lähenemme. Yleinen ammunta alkoi kaikkialla ympärillämme sekä kartanosta että vihollisen asemista. Me makasimme vihollisten ja toveriemme ristitulessa. Granaatteja räjähteli. Emme tienneet, tulivatko ne virolaisista sotalaivoista vai bolshevikien panssarijunasta.

»Muutamien minuuttien laukaustenvaihdon jälkeen _Bilkenroth_ komensi: ketju takaisin! Minä en kuullut sitä, mutta nähtyäni hänen valkoisen lakkinsa kaukana takanani aloin minäkin ryömiä taaksepäin. Lähin naapurini, _Laitinen_, haavoittui ja huusi surkeasti apua. Saadakseni hänet vaikenemaan vedin häntä n. 100 metriä taaksepäin, mutta sitten hän haavoittui toisen ja kolmannen kerran ja menetti tajuntansa. Luulin hänen kuolleen ja jätin hänet.

»_Sederholm_ oli äärimmäisenä vasemmalla sivustallamme. Hänen jalkainsa välitse lensi kuula, ennenkuin hän ennätti heittäytyä maahan. Hänen arvelunsa mukaan vain 5 m. päässä hänestä makasi muudan bolsheviki, jonka hän laukaustenvaihdossa sai ammutuksi. Konekiväärikin oli sijoitettu lähelle. Kuulia tuli kuin herneitä läkkipeltiä vastaan. Minun edessäni oli toinen konekivääri, mutta siihen punaisten ketju näyttikin loppuvan. _Elfgren_ sai kuulan lakkinsa ja manttelinsa lävitse; shrapnellin siru tempasi _Nymanilta_ lakin ja hiuskiehkuran. _Bilkenroth_ sai pieniä haavoja kasvoihinsa räjähtävästä kuulasta. Kun _Elfgrenin_ kivääri joutui epäkuntoon ja hän heitti sen pois, kohotti _Ahlström_ päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta sai kuulan läpi aivojensa ja kuoli heti. _Jaakkola_ haavoittui kahdesti.

»Maa, jolla ryömimme taapäin, oli jäätynyttä suosammalta, vettä mättäiden välissä. Ehdittyäni muutamien kasvavien puiden luo nousin ylös, koska minulla oli suonenvetoa toisessa jalassani ja niin ollen vaikeaa ryömiä. Silloin olin jo likomärkä, ja vettä oli saappaissanikin. Sitten juoksin kartanoa kohden heittäytyen aina välillä maahan, kun kuulia rakeili liiaksi ympärilläni. Minua ammuttiin vielä tällöin molemmilta puolilta. Kuitenkin pääsin niin lähelle, että muudan aliupseeri rohkeni tulla ottamaan selvää, olinko ystävä vai vihollinen. Hänen kerallaan menin kartanoon. Silloin ei vielä muita ollut joukostamme palannut. Toiset jäivät makaamaan paikoilleen, kunnes hämärä saapui ja laukaustenvaihto lakkasi. Vihollisen ampumaketju tapasi sillä välin _Elfgrenin_, joka oli olevinaan bolsheviki puhuen ryssää ja juosten heidän kerallaan kappaleen matkaa. Minun jälkeeni saapui kartanoon _Bilkenroth_, sitten _Elfgren_, jota meikäläiset myöskin ampuivat, ja viimein _Nyman_ ja _Sederholm_ yhdessä. Illalla seisoessani vartiossa metsikön laidassa kuului kentältä avunhuutoja. Sinne lähetetyt sanitäärit löysivät _Jaakkolan_ ja _Laitisen_.

»Vaikka siis retkemme tarkoitusperä jäi saavuttamatta, oli sillä mielestäni se merkitys, että se paljasti bolshevikien äkkiyllätysyrityksen, ja että meidän rintamanosallamme bolshevikit eivät päässeet, uskaltaneet tai ehtineet niin lähelle kartanoa kuin metsikön luona ja suurella maantiellä.»

3:nnen komppanian kokonaistappio Lagenan kartanon taistelussa oli 2 kaatunutta, nim. sotilaat _Erkki Pesola_ ja _Samuel Prättälä_, sekä 7 haavoittunutta. Puhelinkomppanian kaatuneista ja haavoittuneista on edellä tehty selkoa. Virolaisista haavoittui muutamia, m.m. 2 upseeria.

Vihollinen oli tosin toistamiseen peräytynyt, mutta ei tiedetty, milloin se kävisi uudelleen rynnäkköön. Miesten oli niin ollen jäätävä ketjuun vielä taistelun lakattuakin. Heille tuotiin lämmintä ruokaa ja teetä sinne. Majuri _Ekström_ kulki pitkin ketjua lausuen sanan siellä, toisen täällä, kiittäen ja rohkaisten miehiään. Mieliala oli erittäin reipas. Sotilaat koettivat tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He hakivat alleen heiniä, joiden päällä he sitten loikoilivat jutellen kaskuja, katsellen tykinvälähdyksiä taivaalla ja kuunnellen tykkien mahtavaa jyskettä.

Majuri _Ekström_ oli lähettänyt kapteeni _Pauluksen_ Udriakylään jääneen virolaisen komppanian luo saattamaan sen järjestykseen. Hänen tuli joukkoineen, jos vihollinen vielä kerran hyökkäisi Lagenan kimppuun, tehdä kiertoliike ja hyökätä bolshevikien selkään. Lagenan taisteluun osaaottanut virolainen komppania oli lähetetty asemiin valtamaantien molemmille puolille kartanosta länteen. Se otti yön kuluessa vangiksi suuren joukon bolshevikien harhailevia ratsumiehiä ja patrulleja.

Sittenkuin klo 12,15 yöllä oli saatu tieto, että 1:nen komppania oli illalla vallannut Narvan, ja että Vaivaraan asettunut vihollinen oli taistelutta antautunut virolaisille, joiden kanssa majuri _Ekström_ saavutti yhteyden, koottiin joukot puolenyön jälkeen ja lähdettiin marssimaan Narvaa kohden. Udriakylään sijoitettu virolaiskomppania sai käskyn siirtyä Lagenaan suojelemaan sinne jääneitä haavoittuneita, joiden hoidosta lääkäri _Kaarlo Melartin_ huolehti.

* * * * *

1:nen komppania luutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnan kanssa jätti Lagenan kartanon 18 p:nä klo 12,30 päivällä. Tuskin se oli ehtinyt lähteä, kun Lagenan ensimmäinen taistelu alkoi. Luutnantti _Eskola_ lähetti miehen tiedustelemaan majuri _Ekströmiltä_, tarvittiinko apua. Lähetti palasi ilmoittaen, että komppanian käskettiin jatkaa matkaansa ja täyttää sille määrätty tehtävä.

Pikamarssissa riennettiin Riigin kylää kohden. Tiedettiin, että 2:nen komppania oli matkalla samaan päämäärään Narvan Joensuun kautta ja 4:s komppania sekä _Varmavuoren_ nopeat tiedustelijat suorinta tietä. Kysymyksessä oli, kenelle kunnia Narvan valloituksesta tulisi jäämään.

Tällä välin tavaton sekasorto vallitsi Narvassa. Punaisia joukkoja kulki edestakaisin. Bolshevistisen väestön keskuudessa hermostuneisuus niinikään oli vallalla. Kuvaavaa on, että kun lauantaina, tammikuun 18 p:nä, aamupäivällä joku oli muutaman kahvilan edustalla huutanut: valkoiset tulevat!, niin se oli synnyttänyt tavattoman pakokauhun. Jokainen oli ollut kuulevinaan kiväärien pauketta aivan läheltä, mikä tietysti oli omiaan lisäämään paniikkia.

Päivällä taistelu syntyi bolshevikisotilaiden kesken. Matruusit olivat näet konekiväärein sulkeneet sillat Narovajoen ylitse estääkseen pakokauhun valtaan joutuneita sotilaita peräytymästä taistelutta Narvasta. Tällöin, kerrotaan, torille keräytyneet maaväen sotilaat kiihtyneinä hankkivat konekiväärejä ja avasivat tulen sillan toisessa päässä olevia matruuseja vastaan, jotka puolestaan maksoivat samalla mitalla. Kaatuneita ja haavoittuneita oli molemmin puolin runsaasti. Kaupunkilaisten tietojen mukaan bolshevikien johtajat, _Trotski, Anvelt_ y.m. komissaarit, olivat olleet vielä klo 5 ip. Narvassa kiihoittaen joukkoja taisteluun ja vaatien kaikkia asukkaita ottamaan osaa puolustautumiseen.

1:nen komppania eteni pikamarssissa. Etumaisina kulkevat 1:nen joukkue ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta joutuivat vihollisen kanssa kosketuksiin ensimmäisen kerran Törvajoen luona, josta tie Riigiin haarautuu valtatiestä. Luutnantti _Varmavuori_ tiedustelijoineen oli siellä parastaikaa kiivaassa taistelussa. Bolshevikit karkoitettiin. Matkaa jatkettiin sitten Riigin kylään, josta vihollinen kuitenkin komppanian lähestyessä oli peräytynyt joen ylitse vieden mukanaan tykkinsä. Komppania jatkoi senvuoksi marssiaan Narovajoen reunaa pitkin kulkevaa tietä kohti Narvaa kiihdyttäen yhä kulkuaan.

Komppania saapui Narvan esikaupunkiin aivan vihollisen aavistamatta. Bolshevikit odottivat näet suomalais-virolaisia joukkoja lännestäpäin Narvan maantietä pitkin. Esikaupungista otettiin mukaan opas ohjaamaan komppaniaa raatihuoneelle, joka oli päätetty valita kaupungin puhdistustyön lähtökohdaksi. Tiedettiin kyllä, että kaupungissa oli monikymmenkertainen vihollinen, mutta silti ei ainoakaan epäillyt seurata uhkarohkeita päälliköitä.

Jonossa juosten riennettiin pitkin pimeitä katuja. Vastaan tulevat punaisten patrullit ammuttiin heti maahan ja jatkettiin juoksua. Klo 5,20 ip. komppania saapui raatihuoneen torille, ampui yhteislaukauksen kivääreistään ja kajahdutti voimakkaan eläköön-huudon kaupungin valloituksen kunniaksi. Heti senjälkeen räiske ja pankkina alkoivat: ryhdyttiin puhdistustyöhön. Pikalähetti riensi kiirehtimään 2:sta komppaniaa avuksi.

2:nen komppania oli lähtenyt Merikylästä rientämään Narvan Joensuuta kohden. Kun oli saavuttu lähelle kauppalaa, lähetettiin 10-miehinen kärkijoukko edeltä. Se saapui vastusta kohtaamatta kauppalan laitaan. Mutta silloin bolshevikit avasivat äkkiarvaamatta kahdelta taholta kiivaan tulen lähestyviä suomalaisia vastaan, jotka heittäytyivät asemiin ja vastasivat tuleen.

Bolshevikien tuli harveni pian, kunnes taas äkkiä joen toiselta rannalta heidän konekiväärinsä ja kiväärinsä alkoivat rätistä. Pienen etujoukon asema oli tukala, mutta tilanteen pelasti komppanian päävoima, joka saapui parhaaseen aikaan. Lyhyen tulenvaihdon jälkeen bolshevikit jättivät kauppalan. Viimeiset pakenijat jäivät makaamaan Narovan jäälle suomalaisten kuulien kaatamina. Saaliiksi saatiin 2 kenttäpuhelinta, 4 kenttäkeittiötä, 2 hevosta, muutamia kiväärejä y.m. Kauppala oli suomalaisten hallussa klo 11 ap.

Oli vähältä, ettei 2:nen komppania valtauksen suoritettuaan joutunut virolaisen laivaston tykkitulen alaiseksi. Merellä viipyvät sotalaivat olivat näet saaneet käskyn ryhtyä pommittamaan Narvan Joensuuta. Viime hetkessä majuri _Ekströmin_ onnistui lähettää laivoille sana, että 2:nen komppania oli jo vallannut kauppalan, ja että pommitus oli suunnattava Jamburgiin.

Kauppalan asukkaat valmistivat vapauttajilleen päivälliset ja osoittivat heille kaikin tavoin kiitollisuuttaan. Parin tunnin kuluttua virolainen laivasto saapui kauppalan satamaan. »Lennuk» jäi merelle, »Lembit» sensijaan saapui laiturin luo.

»Se hetki on suurenmoinen, kaunis ja liikuttava», kertoo muudan virolainen meriupseeri. »'Lembitin' soittokunta soittaa 'Porilaisten marssia', jonka säveleet voimakkaina kaikuvat läpi tyynen ilman. Sää on leuto ja kirkas, joen pinta rasvatyyni. Sillan luo on pian keräytynyt koko kauppalan asujamisto tervehtimään 'Lembitiä' heiluttaen valkeita nenäliinoja. Kun on tultu lähemmäksi siltaa, soittaa soittokunta Viron kansallislaulun. Paljastetuin päin, osa kuunnellen, osa laulaen mukana, ilmaisee sekä laivan komennuskunta että rannalla seisova ihmisjoukko tunteensa.

»Ylentävästi vaikuttaa tietoisuus siitä, että vielä vastikään vihollisen vallan alla huokailleen maan, Viron valtion, rajalle me nyt vapauttajina saavumme, voimme laulaa tuntien samaa sydämessä kuin sanat ilmaisevat: 'Mu isamaa, mu önn ja rööm!' Kyyneleet kimmeltävät silmissä monella rannalla seisojista, jotka voivat jälleen tuon verrattain lyhyen, mutta sitä vaikeamman kauhun ja kärsimysten ajan jälkeen tuntea olevansa vapaita. He tuntevat oman valtakuntansa suojelevan käden, jonka merkkinä sini-musta-valkea lippu liehuu ylpeästi 'Lembitillä!' Merimiehillämmekin on syytä riemuun: onhan juuri oikeastaan heidän ansionsa, että rannikkomme on puhdistettu bolshevikeista; ilman laivaston tukea ei pohjoisella rintamallamme olisi voitu toivoakaan niin nopeaa etenemistä. On tunne siitä, että meriväki ei ole pettänyt heihin pantua luottamusta, ja että se on ollut tehtävänsä tasalla täyttäen työnsä vielä ennen meren jäätymistä. ‒ ‒ ‒

»Rannalla olevilta ihmisiltä kuulemme uskomattomia kertomuksia bolshevikien julmuuksista. Ennen lähtöään he ovat, kuulemma, toimeenpanneet joukkosurmaamisen (n. 30 henkilöä, enimmäkseen naisia). Surmatuille on ripustettu kivi kaulaan ja ruumiit heitetty jokeen. Sillä kohdalla, johon 'Lembit' on asettunut, kerrotaan olevan joukon ruumiita joen pohjassa. Ei voisi uskoa. Mutta kun näytetään rannalla viruvaa vanhahkon naisen ruumista, pitää, tahtoopa tai on tahtomatta, uskoa. Ennen lähtöään bolshevikit ovat täältä ottaneet pakolla tarpeikseen vielä kymmenkunta neitosta, jotta olisi hauskempaa lähteä.»

Kapteeni _Kanervan_ pyynnöstä »Lembit» pommitti kahden tunnin ajan Riigin kylää karkoittaakseen vihollisen patterin sieltä.

Klo 3,30 ip. 2:nen komppania lähti jatkamaan matkaansa Riigin kylän kautta Narvaan. Noin virstan päässä Narvan Joensuusta, kapteeni _Kanervan_ ilmoituksen mukaan, komppania sai saaliikseen 1.500 kpl. 3-tuuman tykin ammuksia ja 2 tykkiratasta, jotka vihollinen oli jättänyt nopeasti paetessaan.

Tiellä 1:sen komppanian lähetti tuli komppaniaa vastaan pyytäen sitä kiiruhtamaan mahdollisimman nopeasti. Komppania kulki loppumatkan juosten ja saapui raatihuoneen torille n. tuntia myöhemmin kuin 1:nen. Yhdessä ne ryhtyivät sitten tarmokkaasti puhdistamaan kaupunkia. Sitä kesti koko yön. Komppanioista haavoittui 5 ja joutui kadoksiin 2.

Saaliiksi saatiin koko vihollisen divisioonan esikunta päällikköineen ja 27:nnen venäläisen rykmentin päällikkö esikuntineen, divisioonan kuormasto, yksi järeä tykistöpatteri sekä suuret määrät sotatarpeita ja muonaa y.m. sekä paljon vankeja.

Klo 9 ip. luutnantti _Eskola_, Narvan valloittaja, lähetti majuri _Ekströmille_ pikalähetin mukana muistikirjan lehdelle kirjoitetun, näin kuuluvan raportin:

»Majuri.

Kello 5.20 ip. valloitimme 1:nen komppania Narvan kaupungin. Vangiksi saimme brigadin päällikön ja koko staabin, samaten rykmentin päällikön ja koko staabin, kuormaston, 200 hevosta, 1 raskaan tykin ja paljon vankeja, joita ei vielä ole luettu, toistasataa punakaartilaista y.m. paljon. Kello 6.40 ip. saapui samaa tietä meidän perässämme 2. komppania.

Eläköön, suomalaisilla on Narva!

_Eskola_. Kolme haavoittunutta, m.m. vänrikki Tenhunen. S—a.

Punikit aikovat vankien puheitten mukaan tänä yönä hyökätä kaupunkiin. Jos tulee väkeä lisää, tulkaa Riigin kautta, tie on vapaa.»

Kapteeni _Kanerva_ taas ilmoitti saaneensa saaliiksi 3 täydessä kunnossa olevaa tykkiä, ammuksia, suuren määrän hevosia, kuormaston, muonaa y.m.

Ivangorodin puolelle paenneet venäläiset ja virolaiset punaiset joukot ryhtyivät yöllä hyökkäykseen yrittäen vallata kaupungin. Heidät lyötiin kuitenkin suurin tappioin takaisin. Sitten he avasivat tykkitulen kaupunkia ja etenkin raatihuonetta vastaan. Suomalaisten valtaamat tykit vastasivat tuleen, sittenkuin vangiksi saadut bolshevikien tykkimiehet oli pakotettu voittajien palvelukseen. Ainakin eräs heistä paukuttikin hyvillä mielin entisiä aseveljiään päin. Vihollisten tykit vaikenivat pian senjälkeen.

Narvaa kuuluisasta, huimapäisestä valloituksesta otamme tähän vielä muutamia katkelmia mukana olleiden muistiinpanoista.

»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa, »saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa, toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä, enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.

Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään, ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.

Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa. Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien ratsureita on ammuttu.

Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!» Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan jälkijoukkoa.

Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies, kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee huulilta:

— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]

Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.

Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen, kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina kuuluisan _Anveltin_ allekirjoituksella.

Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan, mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä Trotskin.

Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.

Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.

Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan. Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:

— Kädet ylös! Alas!

Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo olevansa matkalla esikuntaan.

— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin. — Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. — Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania, kaksisataa viisikymmentä miestä.

Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme edessä.

Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki _Matti Tenhusen_ johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala: sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.

Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa, Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».

Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.

Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin. Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan vahingoittamatta huoneissa nukkujia.

Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava keskustelu.

Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.

* * * * *

Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä loikoa jäisellä maalla.

Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän, mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.