Part 13

Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten toivomusten mukaisesti.

Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen, bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin. Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.

Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori _Louhivuori_ mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa: Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita, jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. ‒ ‒ ‒ Jos taas Viro rupeaa joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla syntyy, menetetty sille.

Näitä ajatuksia tohtori _Louhivuori_ oli ollut tilaisuudessa jo aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali _Wetzerille_ seuraavaa:

»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa, että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää, ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin valtionhoitajalle:

Viro vapautetaan ilman muuta ulkomaalaista apua kuin Suomesta annettu. Jos venäläiset porvarit tahtovat olla mukana taistelussa bolshevikeja vastaan, eivät he missään tapauksessa saa ryhtyä rynnistykseen Pietaria vastaan, vaan jätetään Pietari kohtalonsa haltuun — ajan kypsyttyä, s.o. sittenkuin entente antaa suostumuksensa Suomen armeijan käyttöön, yhdistyneillä suomalaisilla ja virolaisilla (s.o. Virossa olevilla suomalaisilla apujoukoilla ja virolaisilla) valloitettavaksi ja luovutettavaksi niille, joille se määrätään. Tärkeätä on, etteivät venäläiset saa muodostaa vahvaa poliittista keskuskohtaa Pihkovan tai Narvan seuduille ja osoittaa ententelle, että he itse kykenevät muodostamaan uuden Venäjän, myöskin ilman suomalaista tai muuta tukea. Hallituksemme lienee ryhtynyt toimenpiteihin toteuttaakseen osan näistä suunnitelmista, mikäli se siitä riippuu. Korvaukseksi Pietarin valloituksesta vaaditaan, ettei Venäjällä saa olla sotalaivastoa Suomenlahdella, että entente tunnustaa Suomen ja Viron riippumattomuuden, että Ahvenanmaanasia ja kysymys Karjalasta järjestetään, että Viro saa tehdä puolustusliiton Suomen kanssa (Nargö-Porkkala) j.n.e., sekä luonnollisesti, että entente varustaa Pietarin elintarpeilla.

Jotta tehtäisiin mahdolliseksi toteuttaa nämä suunnitelmat, katsotaan, että suomalaisia apujoukkoja on käytettävä toistaiseksi vain virolaisella alueella, mikäli sotilaallinen tilanne ei ehdottomasti toisin vaadi, jotteivät ne liiaksi harventuisi, ja jotta ne olisivat valmiit, jos ja kun niin vaaditaan, käytettäviksi sotatoimintaan itää kohden yli Narovajoen.

Hiljattain herrat _Buxhoevden, Volkonsky, Arsenjeff, Judenitsh_ y.m. ovat anoneet, että hallituksemme pyytäisi Viron hallitusta sallimaan niiden venäläisten, jotka saadaan Suomesta kerätyiksi bolshevikivastaista taistelua varten, matkustaa Viroon tai Latviaan tai ottamaan heidät Viron armeijaan. Olen saanut ulkoasiainministeriltä tehtäväksi neuvotella näiden herrojen ja Viron hallituksen kanssa tästä kysymyksestä. Kuten ylläolevasta selviää, ei ole Suomen eikä Viron etujen mukaista, että nämä herrat jo nyt muodostavat armeijan Venäjälle, ja senvuoksi Viron ja Latvian hallitukset tullevat vaatimaan heiltä, että he tunnustavat näiden valtioiden riippumattomuuden, jota heillä, kuten kreivi _Buxhoevden_ minulle sanoi, ei ole oikeutta tehdä. Se ratkaisee asian.

Kun pidän tärkeänä, että Herra Kenraali on selvillä asian poliittisesta puolesta sellaisena kuin se nähdään täällä nykyään, olen rohjennut vaivata tällä selonteolla. Suunnitelma pidetään luonnollisesti salassa.»

Kuten ylläolevasta näkyy, suomalaisen apuretkikunnan johdolla oli rohkeita suunnitelmia. Jos ne olisivat onnistuneet, mitä ottaen huomioon silloin vallinneet olot ei voida pitää mahdottomana, olisi siitä koitunut Suomelle suuria etuja. Se, ettei niin käynyt, riippui tietysti monista seikoista, joista täyttä selvyyttä ei vielä ole saatavissa.

Ei tiedetä, missä määrin Suomen hallitus todella oli kokonaisuudessaan asiaa käsitellyt tai ryhtynyt sen suhteen toimenpiteihin. Kenraali _Mannerheim_, joka, kuten ylläolevasta kirjeestä käy ilmi, alussa suhtautui suopeasti asiaan, oli jo helmikuun lopulla, jolloin tohtori _Louhivuori_ esitti hänelle kenraali _Laidonerin_ yksityisesti tekemän suunnitelman Pietarin valtaamisesta suomalaisilla ja virolaisilla joukoilla, joista edelliset hyökkäisivät n. 40.000 miehen vahvuisina Suomesta käsin ja jälkimmäiset 20.000 miehen vahvuisina Suomenlahden eteläpuolitse, aietta vastaan huomauttaen m.m., että Suomen armeijan mobilisatsionisuunnitelma ei ollut valmis, ettei ollut tietoa ententen suhtautumisesta asiaan j.n.e. Arvatenkin Englanti, jolla silloin oli väkeä Muurmannin rannalla, tahtoi säästää Pietarin itselleen. Niin menetettiin otollinen hetki. Myöhemmin keväällä olosuhteet kokonaan muuttuivat (_Koltshakin_ y.m. häviöt. Englannin vallan heikontuminen Muurmannilla j.n.e.). Kesällä vasta kenraali _Mannerheim_ olisi ollut valmis ryhtymään retkeen, jolloin yritys olisi tapahtunut aivan riippumatta yllämainituista suunnitelmista ja erillään Viron avustamisesta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Veltostava garnisonielämä sotaväen järjestykselle vaarallisissa Viron kaupungeissa aikaansai kurin höltymisen ja synnytti koti-ikävän suomalaisissa vapaajoukoissa. Samat joukot, jotka riemumielin olivat rientäneet kuumimpaankin otteluun ja taistelleet uljaasti suuria ylivoimia vastaan, eivät jaksaneet rauhassa ja levossa odottaa uutta toiminnan hetkeä, etenkään, kun niillä ei ollut aavistusta siitä, mitä todella suunniteltiin, ja miksi niitä yhä edelleen pidettiin Virossa. Se, mikä oli ollut pelättävissä, tapahtui: pitkällinen lepoaika teki lopun joukkojen kärsivällisyydestä, ne tahtoivat kotiin.

Näyttipä hetkittäin siltäkin, että juuri venäläiset, joiden toimintaa uuden, porvarillisen Venäjän luomiseksi Päätoimikunta, mahdollisuuksiensa mukaan, oli pyrkinyt estämään, saavuttaisivat päämääränsä. He pääsivät Narvan rintamalle ja alkoivat yhdessä inkeriläisten ja virolaisten kanssa edetä voitokkaasti Pietaria kohden, kuten aikaisemmin on mainittu.. Mutta suomalaisen Päätoimikunnan noudattamaa politiikkaa venäläisiä kohtaan Viron hallitus itse asiassa tällöinkin noudatti suhtautuen venäläisiin upseereihin ja heidän suunnitelmiinsa epäluuloisesti ja antaen heille perään vain, mikäli se katsottiin välttämättömäksi, niinkauankuin ei oltu selvillä, miten suuria tuloksia heidän puuhistaan seuraisi. Virolaisia joukkoja otti kyllä osaa venäläisten operatsioniin Inkerinmaalla, mutta ei liene liian uskallettua olettaa, etteivät ne suinkaan tarkoittaneet niin paljon venäläisten porvarillisten tukemista taistelussa uuden Venäjän puolesta kuin heidän toimintansa valvomista. Se selittäisi myöskin sen, miksi virolaiset venäläisten upseerijoukkojen vastoinkäymisten alettua eivät yrittäneetkään tarmokkaasti auttaa niitä vereksillä joukoilla ja voimakkailla vastahyökkäyksillä. Virolainen politiikka ymmärsi aivan oikein, että porvarillinen Venäjä siten synnytettynä olisi siihen aikaan ollut paljon vaarallisempi vainolainen itsenäiselle Virolle kuin bolshevikien sekasortoinen ja vihollisten ympäröimä valta.

* * * * *

Suomen sukukansojen lisäksi Itämeren rantamaiden vieraitakin valtoja kääntyi Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen anoen sen apua. Se oli ripeällä ja menestyksellisellä toiminnallaan Viron hyväksi herättänyt yleistä luottamusta. Sitä pidettiin myöskin ainoana, jonka kautta oli mahdollista saada erinomaisen sotilasmaineen saavuttaneita suomalaisia vapaajoukkoja taistelemaan bolshevikeja vastaan.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä puheenjohtaja ilmoitti Latvian ministeripresidentin, herra _Ullmaniksen_ pyytäneen saada käyttää Virossa olevia suomalaisia vapaajoukkoja Latvian vapauttamiseksi bolshevikeista. Viron pääministeri oli ollut sitä mieltä, että osa suomalaisista voitaisiin kyllä Viron puolesta lähettää Latviaan, jos Päätoimikunta suostuisi siihen. Kyseessä olevan maan silloisesta asemasta puheenjohtaja antoi, saamiensa tietojen perusteella, seuraavan kuvauksen:

»Toiveita on, että lättiläiset voivat, kun heidän maansa on puhdistettu, mobilisoida n. 6.000 miestä. Varoja ja aseita ei ole, mutta toivotaan Englannin tässä suhteessa tarjoavan apua. Tiedusteltaessa, eikö virolaisia joukkoja voitaisi käyttää Lätin puhdistamiseen, herra _Ullmanis_ arveli, etteivät bolshevikit virolaisia pelkää. Ruotsistakin toivotaan saatavan Lätin avuksi n. 3.000 miestä, jos taloudellinen puoli saadaan järjestetyksi, mutta ruotsalaisten vaatimukset, 6 kk:n sitoumus ja 300 kruunua palkkaa kuussa, tuntuvat varsin suurilta.»

Kun vielä valtionhoitaja oli keskustelussa puheenjohtajan kanssa ollut sitä mieltä, ettei suomalaisia vapaajoukkoja olisi vielä vietävä Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, asettui Päätoimikunta puheenjohtajan ehdotuksesta Latvian avustamiseen nähden kielteiselle kannalle.

Seuraavassa Päätoimikunnan kokouksessa, helmikuun 12 p:nä, puheenjohtaja taas ilmoitti Saksan Helsingissä olevan lähettilään, vapaaherra _von Brükin_ tiedustelleen, olisiko Päätoimikunta taipuvainen siihen, että sen alaisia suomalaisia vapaaehtoisia käytettäisiin yhdessä saksalaisten, kreivi _von der Goltzin_ johtamien joukkojen kanssa Liivinmaalla, ja selittäneen samalla, että rahaa oli yritystä varten saatavissa, joten taloudellinen puoli oli täysin turvattu. Puheenjohtaja oli vapaaherra _von Brückille_ lausunut omana käsityksenään, että suomalaiset vapaaehtoiset tarvittiin Viron suojaksi, ja että heitä ei niin ollen voitu toistaiseksi siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, mutta että asia tultaisiin esittämään Päätoimikunnalle.

Päätoimikunta päätti valtuuttaa puheenjohtajansa saattamaan suullisesti vapaaherra _von Brückin_ tietoon, että Päätoimikunta asettuu puheenjohtajansa esittämälle kannalle, mitä tulee suomalaisten vapaaehtoisten siirtämiseen Viron rajojen ulkopuolelle. Mutta sitä ei ollut ymmärrettävä niin, että Päätoimikunta suhtautuisi kylmäkiskoisesti saksalaisiin, päinvastoin se ottaisi mielellään edelleenkin vastaan tiedonantoja heidän asemastaan Lätinmaalla harkitakseen tulevia toimintamahdollisuuksia. Vapaaherra _von Brück_ ilmoitti ymmärtävänsä Päätoimikunnan kannan.

Samoihin aikoihin Päätoimikunnan Tallinnassa olevan edustajan, tohtori _Kettusen_ puoleen kääntyi sikäläinen Saksan edustaja tiedustellen, Libaun saksalaiselta lähetystöltä saamansa käskyn mukaan, olisiko mahdollista saada suomalaisia vapaaehtoisia saksalaisten avuksi Lätimnaalle. Tuntien Päätoimikunnan kannan tohtori _Kettunen_ vastasi, ettei suomalaisia joukkoja voitu siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.

Sen pitemmälle asia ei kehittynytkään. Saksalaiset jäivät yksin taistelemaan Lätimnaalle joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan. Kenraali, kreivi _von der Goltzin_ johdolla he taistelivat kauan menestyksellisesti venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä virolaisiakin vastaan, jolloin siis suomalaiset vapaaehtoiset ja maamme entiset auttajat olivat vihollisleireissä. Taisteluja Suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä ei kuitenkaan sattunut. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat luonnollisesti hyvin haluttomia taistelemaan niitä miehiä vastaan, joille isänmaamme on ikuisessa kiitollisuuden velassa. Tästä virolaiset sekä poliittiset että sotilaalliset johtajat olivat selvillä. Niinpä, kun sittemmin tuli puhe uusien suomalaisten joukkojen lähettämisestä Viroon, he ilmoittivat, että koska bolshevikivaara oli toistaiseksi torjuttu ja vain Lätinmaalla olevien saksalaisten joukkojen puolelta oli olemassa sodanuhka, jonka torjumiseen suomalaisia joukkoja ei kuitenkaan voitaisi käyttää, niin he eivät katsoneet enää tarvitsevansa suomalaisten sotilasapua.

Epäilemättä Päätoimikunta menetteli viisaasti pysytellessään kokonaan erillään Lätinmaan vielä silloin perin sekavista oloista.

5. Tanskalainen apuretkikunta

Aikaisemmin on mainittu, että Viron Avustamisen Päätoimikunnan kehoituksesta Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen ylipäällikön alaista tanskalaista retkikuntaa Viron avuksi.

Tohtori _Louhivuori_ tiedoitti tammikuun 7 p:nä Päätoimikunnalle tanskalaisten ryhtyneen keräämään apujoukkoja, jotka suomalaisilla laivoilla kuljetettaisiin Suomeen järjestettäviksi ja senjälkeen Viroon lähetettäviksi. Kunkin miehen varustamisen laskettiin tulevan maksamaan jonkin verran toistasataa Tanskan kruunua. Asian edelleen ajamisen ja valmistamisen Päätoimikunta jätti sota-asiaintoimikunnalle.

Kysymys tanskalaisesta apujoukosta kehittyi kuitenkin verrattain hitaasti, niin että tohtori _Louhivuori_ saattoi vasta helmikuun 1 p:nä ilmoittaa Päätoimikunnan välittämien neuvottelujen johtaneen tanskalaisten ja Viron pääministerin välillä suotuisaan tulokseen. Sen johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja ja Viron Helsingissä oleva edustaja, tohtori _Kallas_ sopivat siitä, että kenraali _Lode_ värväisi Viron avuksi tanskalaisia, jotka tulisivat kuulumaan Viron Avustamisen Päätoimikunnan joukkoihin ja kenraali _Wetzerin_ komentoon.

Tämän jälkeen ryhdyttiin Tanskassa ripeästi toimeen. Suuria vaikeuksia tuotti kuitenkin se seikka, että huolimatta tanskalaisen retkikunnan johtajien ja Päätoimikunnan kiirehtimisistä tarpeellisten käyttövarojen saanti Virosta lykkäytyi viikosta viikkoon, maan raha-asiat kun olivat tähän aikaan tavattoman huonot. Kun rahat vihdoinkin maaliskuun alussa saatiin, pääsi retkikunnan muodostaminen parempaan vauhtiin. Kenraali _Lode_ allekirjoitti välikirjat Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja Viron hallituksen puolesta.

Englantilaiset puolestaan helpottivat apujoukon muodostamisvaikeuksia antamalla retkikuntaa varten tuhat sotilaspukua. Tanskalaiset apuretkeilijät Virossa herättivätkin sittemmin suurta huomiota erinomaisen täydellisen varustuksensa vuoksi.

Mutta ennenkuin tanskalainen retkikunta, johon piti kuulua n. 1.000 miestä, ehti lähteä matkalle, alkoi liikkua huhuja suomalaisen avustustoiminnan lakkaamisesta. Useat retkelle jo ilmoittautuneet peräytyivät, kun saapui varma tieto, että suomalaiset joukot olivat jo suurimmaksi osaksi jättäneet Viron ja loputkin tulisivat lähitulevaisuudessa poistumaan maasta, ja ettei ollut ensinkään varmaa, tulisiko Suomesta uutta retkikuntaa enää lähetettäväksi Viroon.

Tanskalaisen apujoukon puolesta sähkötettiin maaliskuun 13 p:nä tohtori _Louhivuorelle_, että 250-miehinen joukko-osasto oli valmis kuljetettavaksi Suomeen. Viikkoa myöhemmin olisi toinen yhtä suuri joukko matkavalmis. Samalla ilmoitettiin kuitenkin, että tanskalaisen avun puuhaajat epäilivät ottaa kannettavakseen edesvastuuta retkikunnasta, ellei ollut varmuutta suomalaisen avustustoiminnan jatkumisesta, koska sekä sotilaallinen että poliittinen tilanne Virossa tällöin näytti kaikista tiedoista päättäen varsin synkältä.

Maaliskuun 27 p:nä sähkötettiin Kööpenhaminasta jälleen ilmoittaen 250-miehisen ensimmäisen tanskalaisjoukon kapteeni _Gudmen_ johdolla lähtevän samana päivänä »Mercur» laivalla matkalle ja saapuvan 29 p:nä Hankoon, jossa Päätoimikunnan edustajan pitäisi olla vastassa.

Väliin tulleiden esteiden takia (tanskalaiset bolshevikit estivät m.m. osan laivaan juuri nousemassa olevia miehiä matkalle lähtemästä) Suomeen saapui kuitenkin vain 189 miestä, joista 3 kapteenia, 9 luutnanttia, 1 lääkäri, 1 vääpeli, 4 kersanttia, 8 alikersanttia, 16 korpraalia, 2 alikorpraalia ja 145 sotilasta. Joukko-osaston, jonka yksi komppania jalkaväkeä ja yksi tykistöpatteri muodostivat, päällikkönä toimi kapteeni _Gudme_, komppanianjohtajana kapteeni _Borgelin_ ja patterinpäällikkönä kapteeni _Mortensen_.

Päätoimikunnan kokouksessa huhtikuun 7 p:nä tohtori _Louhivuori_ ilmoitti tämän Päätoimikunnan aloitteesta ja puolittain sen johdon alaisena perustetun tanskalaisen apujoukon saapumisesta. Tanskalaiset olivat selittäneet, että he olisivat kernaasti yhteistoiminnassa suomalaisten kanssa ja taistelisivat mieluimmin suomalaisen ylipäällikön alaisina. Sen johdosta, että syntyneiden erimielisyyksien johdosta Päätoimikunta oli tähän aikaan vapauttanut eversti _Kalmin_ palveluksestaan, olivat tanskalaiset ilmoittaneet olevansa valmiit yhtymään vaikkapa eversti _Ekströmin_ joukkoihin asettaen kuitenkin tällöin ehdoksi sen, että »riikinruotsalaisia» ei otettaisi mukaan.

Tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksesta Päätoimikunta päätti tanskalaisten takia pitää toimintaansa vielä hiljaisessa käynnissä, vaikka suomalaisen apuretkikunnan uudesta Viroon lähettämisestä ei enää tulisikaan mitään.

Huhtikuun alkupuolella tanskalaiset saapuivat Viroon. Heidän suhteensa siellä vielä olevien suomalaisten joukkojen upseereihin oli hyvä, kun taas »riikinruotsalaisia» he karttoivat.

Tämä ensimmäinen tanskalainen joukko-osasto jäi myöskin viimeiseksi Viroon lähetetyksi. Uusia tanskalaisjoukkoja ei enää saapunut, sittenkuin suomalaiset joukot olivat lopullisesti poistuneet maasta. Viroon jo tullut tanskalaisosasto viipyi kauan Tallinnassa, josta se kesällä lähti rintamalle ottaen siellä osaa taisteluihin, m.m. Pihkovan valtaukseen.

6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.

Heti senjälkeen, kun Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraali _Wetzerin_ välillä oli tehty sopimus vapaaehtoisten joukkojen ylijohdosta, ryhtyi viimemainittu panemaan kuntoon esikuntaansa. — Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta matkusti tammikuun 17 p:nä Tallinnaan asettuen sinne asumaan.

Esikunta majoitettiin raatihuoneen torin läheisyydessä sijaitsevaan hotelli St. Petersburgiin, joka kokonaisuudessaan oli luovutettu suomalaisen apuretkikunnan käytettäväksi, ja jonne sittemmin sijoitettiin retkikunnan Pääintendenttuuri, Etappi y.m.

Jo alusta alkaen oli tarkoitus siirtää esikunta lähemmäksi rintamaa ja jäädä Tallinnaan vain siksi aikaa, kunnes sopiva paikka löydettäisiin ja voitaisiin saattaa asianmukaiseen kuntoon. Tapan kauppalaa, Narvan ja Tarton rautateiden risteyksessä, ajateltiin ensimmäiseksi sijoituspaikaksi suomalaiselle esikunnalle. Sinne muutosta ei kuitenkaan tullut mitään. Esikunta majaili Tallinnassa toista viikkoa järjestäytyen ja hankkien tarpeellisia varustuksia tulevaa toimintaansa varten — liian suurenmoisia, kuten sittemmin kävi selville.

Alkuaan oli kenraali _Wetzerin_ suunnitelma ollut, että hän suomalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja eversti _Laidoner_ Viron armeijan ylipäällikkönä tulisivat olemaan yhdenarvoisia. Täten suomalaiset rykmentit olisivat tulleet hyvin itsenäiseen asemaan muodostaen tasa-arvoisen tekijän Viron armeijan rinnalla. Mutta sen kautta sodan johdon yhtenäisyys olisi joutunut vaaraan. Niinkauankuin virolaisten joukot olivat vähälukuiset ollen vain vähän enemmän kuin kaksi kertaa suuremmat suomalaisia joukkoja, jotka kuitenkin toisaalta olivat paljon paremmin järjestettyjä puhumattakaan niiden suuremmasta taisteluinnosta ja -kelpoisuudesta, oli tosiasiallinen tasa-arvoisuus niiden välillä olemassa. Mutta virolaisten joukkojen lukumäärä kasvoi päivä päivältä, ja niiden taistelukuntokin lisäytyi vähitellen, mutta varmasti. Tammikuun 16 p:nä virolaisten joukkojen lukumäärä — suomalaisia vapaaehtoisia siihen lukematta — oli seuraava: upseereja 992, sotilaita n. 10.000, kevyitä konekiväärejä 94, konekiväärejä 170 ja tykkejä 43.

Niin ollen täytyi suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön suhteen Viron armeijan ylipäällikköön muodostua toiseksi kuin kenraali _Wetzer_ oli ajatellut. Senvuoksi tohtori _Louhivuori_ pyysi yksityisessä keskustelussa eversti _Laidoneria_ uskomaan kenraali _Wetzerin_ komentoon, mikäli se havaittiin mahdolliseksi, suomalaisten rykmenttien lisäksi virolaissakin joukkoja. Eversti _Laidoner_ lupasikin tehdä sen.

Kun tohtori _Louhivuori_ pian senjälkeen, tammikuun 19 p:nä, tavatessaan kenraali _Wetzerin_ Tallinnassa ilmoitti hänelle eversti _Laidonerin_ suostumuksesta, sai hän samalla kuulla kenraali _Wetzerin_ aikovan asettua kaikkine joukkoineen Tapaan järjestääkseen ja harjoittaakseen niitä ja ollakseen sitten tarpeen tullen käsillä. Tapaan piti Viroon jo osittain saapuneen Pohjan Poikain rykmentin lisäksi Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukonkin siirtyä, sittenkuin se olisi suorittanut Narvan valloituksen.

Ensimmäinen »Käsky Suomen Vapaajoukoille Virossa» ilmestyi Tallinnassa tammikuun 20 p:nä. Sen ensimmäinen kohta kuuluu:

»Viron hallituksen, Helsingissä olevan Viron Vapaaehtoisen Apuretkikunnan ja minun välillä kuluvan tammikuun 9 p:nä tehdyn kirjallisen sopimuksen mukaan olen vastaanottanut kaikkien Virossa toimivien Suomen Vapaajoukkojen päällikkyyden, jolloin minulla näiden joukkojen ylipäällikkönä on ylin määräämisvalta kaikkiin puhtaasti sotilaallisiin asioihin, kuten näiden joukkojen järjestelyyn, samoinkuin niiden taistelujohtoonkin, nähden, viimeksimainitussa tapauksessa kuitenkin Viron armeijapäällystön alaisena, josta asianomaisille joukkojen päälliköille tiedoksi ja noudatettavaksi ilmoitan.

Täysin tietoisena minulle uskottujen joukkojen johdon vaikeudesta toivon halun yhteisen päämäärän saavuttamiseksi antavan meille yksimielisyyttä ja voimaa ja kaikkien työtovereitteni, joukkojen päälliköistä sotamiestä myöten, vilpittömin mielin antavan minulle tukeansa.»

Tammikuun 25 p:nä _Laidoner_, jonka Viron hallitus tammikuun 20 p:nä oli koroittanut Narvan ja Tarton valloitusten johdosta kenraalimajuriksi, nimitti kenraali _Wetzerin_ etelärintaman komentajaksi määräten samalla hänelle uskotun rintaman lähimmäksi tehtäväksi Valkin ja Vörun kaupunkien valloittamisen. Kenraali _Wetzerin_ komentoon tuli täten suomalaisten rykmenttien lisäksi 2:sen divisioonan esikunta ja seuraavat joukko-osastot:

I. Moisakylän ryhmä: 6:s rykm. (1 pataljoona), 2 tykkiä ja 2 kapearaiteista panssarijunaa.

II. Viljandin-Valkin ryhmä: 3:s rykm. (2 pataljoonaa), 1 patteri (2 tykkiä), Viljandin suojeluspataljoona, 1 eskadroona ja _Balahovitshin_ joukot (2 komppaniaa, 1 eskadroona ja 4 tykkiä).

III. Tarton-Valkin ryhmä: Tarton suojeluspataljoona, Tarton sissipataljoona, 2 tykkiä ja 3 panssarijunaa.

IV. Tarton-Vörun ryhmä: 2:nen rykm. (2 pataljoonaa ja 4 tykkiä), Tallinnan suojeluspataljoona (1 pataljoona ja 2 tykkiä) ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona.

V. Tartossa reservissä: Järvamaan suojeluspataljoona ja raskastykistö-osasto (2 tykkiä).