Part 22

Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin työn historiakin on arvosteltava samalta -- rajotetun päämäärän -- kannalta kuin hänen teatterinsa. -- Jos tehtävää olisi siten käsitetty, että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa, Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos, niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti -- suuri esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! -- osottamaan mitenkä Kaarlo ja Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.

* * * * *

Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita, kyllä kritiikki ne paljastaa -- ja jollei paljasta, kenen vahinko? Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan. Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. -- Edelleen olen tahallani jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki, Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien, jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.). Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli meillä kokonaan viljelemätön.

Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi. Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella -- totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan -- on täytynyt jäädä syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään. Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa, mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.

Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat: miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään, jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10 rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista, statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista, koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä, miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo -- -- -- Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa, mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa, jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen, herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. -- Mutta nähtäisiin levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia, joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin, joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta puolen silloin Emilie -- kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken -- näöltään kuin päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön. Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille), jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet -- -- --

Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää. Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä, kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa, terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.

Lisäyksiä ja oikaisuja.

Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa -- milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta, joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.

I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.

s. 35. Seuranäytännössä 22/6 1866 esiintyi myöskin sen ajan taide-elämästä suuresti viehättynyt, Bergbom-sisarusten silloiseen ystäväpiiriin kuuluva nti _Marie Kuhlman_ (sittemmin naimisissa August Schaumanin kanssa). Hän näytteli Pernillaa Holbergin komediassa Katsokaa peiliin.

s. 59. "Oelzen salonki" oli sen kivirakennuksen yläkerrassa, joka on lähinnä keisarillista palatsia, Mariankadun varrella, vastapäätä nykyistä päävahtia.

s. 84. Neiti Betty Elfving on muistiinpannut erään kaamean tapauksen, joka oli Kaarlo Bergbomia kohdannut luultavasti juuri Saarijärvellä-olon lopulla. Kertomus on seuraava: Eräällä pitkällä jalkamatkalla, jommoisia hän mielellään teki, hän väsymyksestä poikkesi muutamaan taloon pyytääkseen hevosta. Hän tahtoi näet päästä yöksi kotia, mutta isäntä sanoi sitä mahdottomaksi, sillä ilta oli jo myöhäinen ja hevoset olivat kaukana niityllä. Saattoihan vieras, hän arveli, jäädä yöksi taloon, ja seuraavana aamuna hän saisi hevosen ja miehen kotimatkaa varten.

Tämä ehdotus ei ollut Kaarlon mieleen, semminkään kun isäntä ei näyttänyt luotettavalta, mutta oli syksy ja sadekin uhkasi. Hän päätti siis jäädä, ja, tekemättä lähempää tuttavuutta talonväen kanssa, hän pian meni huoneeseen, jossa hänelle osotettiin vuode. Yksi talon miehiä nukkui rahilla toisella puolen huonetta, mikä tietysti ei estänyt tarjoamasta vieraalle yösijaa samassa suojassa. Kaarlosta tämä tosin ei ollut hauskaa, mutta väsynyt kun oli, hän heittäytyi vuoteelle ja nukahti siihen.

Yöllä hänet herätti kuutamo, joka valaisi huoneen, ja silmät puoleksi avattuina hän näki miehen vastapäätä olevalta rahilta tuijottavan häneen. Katse ei ennustanut hyvää, sillä miehen silmissä näyttäytyi jotain salakavalaa, mutta kun hän pysyttäytyi liikkumatta, Kaarlo katsoi parhaaksi menetellä samoin, ja hän vaipui jälleen unenhorrokseen. Siitä hän sentään pian havahtui uudestaan, ja nyt hän melkein suljetuin silmin huomasi yötoverinsa seisovan edessään käsi koholla, iso, välkkyvä puukko kädessä. Henki oli kyseessä, mutta pako oli mahdoton ja silmää räpäyttämättä Kaarlo pysyi liikkumattomana, ollen nukkuvinaan.

Niin kului muutama hetki, kenties minuutteja. Vihdoin uhkaava käsi laskeutui alas, ja mies meni takaisin rahilleen ja nukkui siihen. Kun Kaarlo hänen raskaasta hengenvedostaan päätti, että uni ei ollut teeskenneltyä, hän nousi, meni ulos ja jatkoi jalkamatkaansa siksi kun saapui taloon, jossa hänet tunnettiin ja ystävänä vastaanotettiin. Siellä hän myöskin sai tietää, että mies, joka oli uhannut hänen henkeänsä, oli mielipuoli.

s. 134. Pilven veikossa ei esiintynyt isänä F. H. Alopaeus, vaan hänen nuorempi veljensä O. G. Alopaeus.

s. 137. Säilyneestä keräyslistasta päättäen Yrjö Koskinen oli se, jonka alkuunpanosta rva Raalle Lea-iltana lahjotettiin kultainen rannerengas.

s. 165. Preciosa-näytelmän esittämiseen nähden (1870) on lisättävä, että nti Therese Decker kulissien takana lauloi mitä Preciosalla on laulettavaa. Preciosa näytteli kuitenkin niin hyvin, että yleisö ei sitä huomannut. Niiden kanssa, jotka sanoivat nti Deckerin laulavan, toiset löivät vetoa että nti Meurman (Preciosa) itse lauloi!

II, s. 225. Nti Maria Grape on nykyisin ilmottanut (ks Aika 1910, s. 191 ss.), että pohjaraha kultaisen laakeriseppeleen hankkimiseksi, joka 12/12 1875 Arkadiateatterissa laskettiin rva Winterhjelmin päähän, oli Viipurin hovioikeudenneuvos-vainaja Niilo Peranderin antama. Perander, joka 1869 oli näytellyt Aramin osaa Leassa, oli näet rva Winterhjelmin hyvälle ystävälle nti Grapelle lähettänyt 100 mk pyynnöllä että se käytettäisiin pohjarahana lahjaa varten, joka olisi taiteilijattaren "arvoa täysin vastaava", mutta että hänen (Peranderin) nimi jätettäisiin mainitsematta. Pienessä ryhmässä (Bergbom-sisarukset, nti Hanna Snellman, Julius Krohn, August Hagman ja nti Grape) sovittiin minkälainen kunnialahja annettaisiin, ja pian merkittiin tarvittavat 500 mk. Keräyksen toimittivat pääasiassa pohjalaiset (ylioppilailta otettiin vain 1 mk mieheltä). -- Nti Grape oli 1903 taiteilijattaressa herättänyt ajatuksen, että kallis lahja hänen kuolemansa jälkeen oli tuleva Kansallisteatterin omaksi, niinkuin sitten onkin tapahtunut.

Samana vuonna (1875) K. A. Winterhjelm julkaisi teatterihistoriallisen teoksen "Af Kristiania Teaterliv i den seneste tid", jossa tavataan Kaarlo Bergbomin kirjoittama lyhyt, mutta silti täydellinen kuvaus rva Winterhjelmin taiteilijakehityksestä, -luonteesta ja ohjelmistosta.

III, s. 423. Pääsiäisviikolla 1892 kävi mainio Coquelin ainé ensi kerran Helsingissä. Esiintyen omalla joukollaan Uudessa teatterissa ja seurustellen enimmäkseen täkäläisissä ruotsalaisissa piireissä kuuli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan Suomalaisesta teatterista, Elinan surmasta ja Ida Aalbergista (jonka hän jo Parisissa oli oppinut tuntemaan), että hän tunnusti halunsa saada nähdä kansallista näyttämöämme. Bergbom toimeenpani silloin kiristorstaina 14/4 klo 2 p:llä erikoisnäytännön, jossa esitettiin näytöksiä Elinan surmasta. Näytäntöön ei myyty lippuja, vaan kutsuttiin paitse ranskalaista taiteilijaa ja hänen lähimpiä tuttaviaan teatterin takaajia. Harvinainen vieras oli erittäin tyytyväinen siihen mitä sai nähdä. Teatteri, hän muun muassa sanoi, ei lainkaan näyttänyt nuorelta, vastaperustetulta laitokselta, vaan vakaantuneelta, vanhoihin hyviin traditioneihin nojaavalta näyttämöltä. Eräässä kirjeessä 15 pltä huhtik. Albert Edelfelt, kiitettyään Emilie Bergbomia puvuista, jotka hän maalauksiaan varten oli saanut lainata Suomalaiselta teatterilta, lausuu tuon näytännön johdosta: "Pyydän neitiä tri Bergbomille esittämään vaimoni, sisarieni ja oman kiitollisuuteni lipuista erinomaisen mieltäkiinnittävään erikoisnäytäntöön Coquelinia varten. Hän on lakkaamatta sen jälkeen suurimmalla ihastuksella puhunut sekä näyttämöllepanosta ja ohjauksesta että rouva Ida Aalbergin taiteesta." Tähän liitettäköön, että Coquelin käydessään Arkadian näyttämöllä oli erittäin myöskin kiittänyt rva Katri Rautiota Elinan roolissa.

IV, s. 138. Emilie Bergbom erosi virastaan hypoteekkiyhdistyksessä 1 p. syysk. 1900. Edellisenä päivänä hän sai K. Antellin hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan ja yhdistyksen puolesta allekirjoittaman kirjeen, jossa hänelle julkilausutaan syvä kiitollisuus 29 vuoden "erinomaisen hartaasta ja tunnollisesta toimesta" yhdistyksen hyväksi sekä ilmotetaan, että hänelle oli määrätty 1,200 mkan vuotuinen eläke.

Suomalaisessa teatterissa 1872-1905 esitettyjen puhe- ja laulunäytelmäin luettelo.

Huom.! Ensimäinen päivämäärä kappaleen nimen jälkeen osottaa milloin se on ensi kerran näytelty, seuraavat milloin sama kappale on uusittu.

1. Adelaida, laulunäytelmä, 1 n., kirj. H. Müller, suom. T. Hagman, 15/9 1881.

2. Adrienne Lecouvreur, näytelmä, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. J. Legouvé, suom. K. Rauta. 11/5 1883.

3. Ahab Israelin kuningas, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen. 16/5 1900.

4. Ainamo, satunäytelmä, 4 n., kirj, K. Rosendahl, suom. A. Rahkonen, sävelt. F. von Schantz. 9/2 1873; 2/5 1888.

5. Aino, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 24/2 1893; 29/10 1902.

6. Ainoa hetki, laulunäytelmä, 3 n., kirj. Th. Hahnsson 7/11 1873.

7. Aksel ja Walpuri (Axel og Walborg), murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Oehlenschläger, suom. J. Enlund 1/9 1876; 14/10 1879; 26/10 1883.

8. Alessandro Stradella, ooppera, 3 n., kirj. W. Friedrich, suom. Tuokko; sävelt. F. von Flotow. 21/10 1875.

9. Alppimaja (Le Ohalet), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Schribe ja Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam 31/5 1889.

10. Amalia ystävämme, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 20/5 1881; 11/6 1884; 29/5 1895.

11. Angelo, murhenäytelmä, 4 n., V. Hugo, suom. Tuokko. 24/3 1878; 26/2 1902.

12. Anna Liisa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 2/10 1895; 2/10 1904.

13. Anna Skrifvars (Brita Skrifvars), näytelmä, 1 n., kirj. Z. Topelius, suom. Suonio. 28/11 1874; 14/1 1880; 14/1 1885; 14/1 1892; 14/1 1901.

14. Antigone, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman, sävelt. C. de Saint-Saëns. 17/4 1901.

15. Antonius ja Kleopatra, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander. 11/3 1896.

16. Antonius Putronius (Erasmus Montanus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. N. Sala. 2/3 1887.

17. Armeliaita rouvia (Wohlthätige Frauen), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A. L'Arronge, suom. Anni Levander. 15/1 1893.

18. Armoton arvostelija (Un critico incipiente), huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. Echegaray, suom. Anni Levander. 20/5 1904.

19. Avioeron selkkaukset (Les surprises de divorce), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Brisson ja A. Mars, suom. A. Pihlajamäki. 12/3 1904.

20. Baabelin torni, muinaistaru, 4 n., kirj. M. Kurikka. 19/5 1897.

21. Bartel Turaser, näytelmä, 3 n., kirj. Ph. Langmann, suom. J. Finne. 25/2 1898.

22. Bartholdus Simonis, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson. 30/4 1873.

23. Bertha Brander, näytelmä, 3. n., kirj. K. Aho. 18/1 1893.

24. Blanchette, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. F. Brofeldt ja Eero Alpi. 7/4 1904.

25. Brand, draamallinen runoelma, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. K. Leino. 1/2 1899.

26. Canzio, murhenäytelmänkatkelma, kirj. A. Kivi. 27/3 1901.

27. Charleyn täti, (Charley's aunt), huvinäytelmä, 3 n. kirj. Brandon ja T. Thomas, suom. K. Halme. 23/5 1894; 14/12 1900.

28. Claudie, näytelmä, 3 n., kirj. George Sand, suom. N. Sala. 10/1 1890.

28 b. Coelestinus, melodraama, 2-osainen, böhmiläisen legendan mukaan, A. Törnuddin säveltämä. 11/11 1897.

29. Daniel Hjort, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. J. Wecksell, suom. P. Cajander. 16/4 1877; 21/9 1881; 20/10 1893; 22/9 1899; 6/12 1904.

30. Deborah, näytelmä, 4 n., kirj. S. H. Mosenthal, suom. Tuokko. 8/10 1873.

31. Dinorah, ooppera kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko, sävelt. G. Meyerbeer. 27/2 1878.

32. Don Carlos, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 31/3 1897.

33. Don Cesar de Bazan, näytelmä, 5 n., kirj. Ph. Dumanoir ja A. Dennory, suom. 17/9 1880; 29/5 1885.

34. Don Juan, ooppera, 4 n., kirj. L. da Ponte, suom. Tuokko, sävelt. W. A. Mozart. 27/3 1878.

35. Don Pasquale, ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko, sävelt. G. Donizetti. 22/5 1878.

36. Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja ylpeys (Don Ranudo de Colibrados eller Fattigdom og Hoffaerdighed), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Hoiberg, suom. K. J. Gummerus, 18/10 1872; 20/7 1877.

37. Eerikki Puke, Korsholman herra, näytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 10/2 1888.

38. Egmont, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. W. Goethe, suom. J. Finne. 9/11 1900.

39. Ei lempi leikin vuoksi (On ne badine pas avec l'amour), näytelmä, 4 n., kirj. A. de Musset, suom. N. Sala. 15/2 1887; r/5 1900.

40. Ei ole aikaa (Den Stundeslöse), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Bäckvall. 3/12 1884; 3/1 1894; 8/4 1900.

41. Ei ollenkaan mustasukkainen (Pas jaloux), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Laurencin ja Lubize, suom. A. Elz'in mukaelmasta (Er ist nicht eifersüchtig) A. Jalava. 30/10 1872; 9/5 1873, 22/4 1887.

42. Elinan surma, murhenäytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom. N. Sala. 30/10 1891; 8/11 1893; 10/3 1897; 4/1 1901; 17/5 1905.

43. Elämä on unelma (La vida es sueño), näytelmä, 5 n., kirj. P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 13/5 1890; 17/1 1900.

44. En ollenkaan muista, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson. 20/9 1893.

45. Enon rahat (L'heritage de monsieur Plumet), huvinäytelmä, 3 n,, kirj. Th. Barrière ja Copender, suom. F. Holstin tansk. mukaelmasta (Onkels penge) E. Törmänen. 7/2 1877.

46. Ensi lempi (Jugendliebe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Wilbrandt, suom. S. Suomalainen. 14/4 1874; 16/10 1879; 12/3 1882; 21/4 1885; 15/3 1902.