Part 21

Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia -- Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! -- en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että joku _mukana ollut_ siihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." -- "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" -- Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka -- kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.

Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus -- joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt -- on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.

Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.

Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat -- niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.

Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin _ohjelmisto_. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman _kansallinen_, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille -- ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli _kirjallisesti arvokas_, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. -- Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään -- he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän -- ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni -- tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta -- niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) -- jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte _taiteelliseen työhön_, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, _totuuden etsintää_ ja _taiteen kunnioitusta_. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] -- Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten, _runoilijan kunnioittamisena_ sekä _historiallisen värin_ ja yleensä _oikean tyylin tavottelemisena_, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu _hänen_ (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta -- sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi olla _kulttuurielämäämme edustava laitos_. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. -- Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että _uhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys_.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista -- pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta -- se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.

Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. --

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'

-- "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'

-- "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös -- ja hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'

"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut turhaan mennyt."

Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo 1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan -- minkä asian muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää osottaneet samanlaista nousua kuin ennen -- niin oli kuitenkin erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana -- niin yksityiset kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet -- olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin, että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen avustajansa ansioksi luettava.