Part 19

Joulukuulla ei tullut mitään uutuutta, mutta paitse Sudermannin Johannes-näytelmän esittämistä 2/12 rva Raution 25-vuotisen näyttelijäjuhlan johdosta, on erityisesti mainittava Daniel Hjortin uusinnos. Se näyteltiin ensi kerran 6/12 valtiopäivien avajaisten kunniaksi. Näyttämöllepanoa varten Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat koristusmaalaajan kanssa käyneet Turussa, saadakseen uusia aiheita koristuksiin, ja muutenkin oli esitys sekä ulkoasultaan että roolijaon puolesta uusittua. Nimiroolissa nähtiin nuori Kilpi, jonka tapa käsittää tehtävää sai täyden tunnustuksen, joskin hänen voimansa olivat riittämättömät; nti Lähteenoja oli kostonhimoinen Katri, nti Helenius Sigrid j.n.e. Näytelmä meni kaikkiaan 8 kertaa, ja esiintyi siinä helmikuulla Kaarle Halme vieraana.

Koska helposti saattaisi luulla, että Bergbom-sisarusten into oli laimentunut ja että he olivat väsyneet uutta ja entistä parempaa harrastamaan, otamme tähän yhden Emilien viimeisiä kirjeitä nti Elfvingille. Kirjoitettuna Daniel Hjortin johdosta se todistaa, että asianlaita oli päinvastainen, samalla kuin se muutenkin valaisee oloja:

(Helsingissä 16/10). "Rakas Betty! Jälleen minä tulen ja pyydän Sinua, Betty hyvä, tekemään meille palveluksen. Olemme ajatelleet nyt syksyllä ottaa esiin Daniel Hjortin ja hauskaa olisi voida sisustaa suuri sali tyylin puolesta niin uskollisesti kuin mahdollista. Tiedätkö onko nyt linnaa uudistettaessa löydetty joku piirustus vanhasta salista? Onko olemassa mitään kuvia muinoisen ajan huoneista? Onko kenties joku huone semmoiseksi uudistettu kuin se oli Juhana herttuan aikana? Jos muistat, niin tapahtuu kaksi näytöstä Turunlinnan isossa salissa, ja hupaista olisi, jos ilman liian suuria kustannuksia, voisi esiin loihtia [sen] kuvan menneiltä päiviltä. -- Tuletkohan tänne, armahin ystävä? Hauskaa olisi, jos vielä kerran saisimme pitää sinut täällä pitemmän ajan. Kaarlo voi sangen hyvin, mutta terve hän ei sentään ole, sillä puhelukyky on vielä hyvin puutteellinen, usein kovin huono; hän tulee niin ylen helposti hämilleen, ja silloin hän ei tapaa sanoja, joita hän tahtoo lausua. Hän on kuitenkin voinut hoitaa teatteria -- luonnollisesti ei niinkuin ennen, mutta sittekin niin että on toimeen tultu. Hyvin toivomme kumminkin, että tämä viimeinen vuotemme loppuisi; kuka sitten tulee johtoon, on vielä tietymätöntä. -- Täällä kotona voimme jotenkin hyvin; Täti tulee tosin yhä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi, mutta kuitenkin hän jaksaa lukea ja tehdä työtä aamusta iltaan. Valtiollinen levottomuus tekee niin äärettömän surulliseksi ja masentuneeksi, ja minun on vaikea olla vieraitten ihmisten kanssa. Kaikki valheet, kaikki parjaus ja kaikki häväistys, jota luullaan oltavan oikeutetut heittämään lähimmäisiään kohtaan, tekee mielen katkeraksi ja äkäiseksi: en voi enkä tahdo olla yhdessä alhaisten, valheellisten parjaajain kanssa, ja sen tähden en mene mihinkään, vaan aika kuluu kotona ja teatterissa. Rakas Betty, mikä on tämän kaiken loppu oleva! Jumala auttakoon meitä ja antakoon rauhaa ja lepoa levottomille, taisteleville mielillemme; minusta kaikki nyt on epätoivoisempaa kuin koskaan, vaikka näyttääkin valoisammalta. Hyvästi, rakas ystävä! Tiedän kyllä että autat meitä Turunlinnan asiassa, jos taidat; jollet voi tietoja antaa, niin ilmota meille se. Kaikkien kotona olevien lämpimimmät terveiset toimittaa sinulle täten vanha ystäväsi Emilie."

Toisista kirjeistä nähdään, että nti Elfving antoikin tietoja, että sisarukset, niinkuin jo on mainittu, tekivät tutkimusmatkan Turkuun, että siellä teatteria varten jäljennettiin "Kurjen tuoli" y.m. Edelleen Betty Elfving marraskuulla kävi Helsingissä vanhojen ystäviensä luona, joihin myöskin 86-vuotias "Täti", rva Sanmark, kuului. Tämä joka myöskin, niinkuin Emilie, viimeiseen saakka oli kirjeenvaihdossa turkulaisen ystävänsä kanssa, mainitsee Kaarlon puhekyvystä, että hän ei voisi tulla toimeen, jollei hänellä olisi Emilie "tulkkina" -- toisin sanoen: sisar ymmärsi hänen puhettaan paremmin kuin kukaan muu ja puhui tarpeen tullen hänen puolestaan. Mutta huolimatta siitä että miten kuten tultiin toimeen, oli selvä asia että tämä oli sisarusten viimeinen työkausi teatterissa, ja marraskuulla (6/11) he jo lopullisesti johtokunnalle ilmottivatkin, että he ensi keväänä, näytäntökauden päättyessä, eroaisivat. Ilmotus tehtiin niin varhain, jotta olisi aikaa tiedustella uutta johtajaa. Mihin päätökseen siinä kohden tultiin, on mainittava luvun lopussa. -- Yhteydessä edellisen kanssa on sanottava, että Kaarlo loppukesästä alkaen myöskin puuhasi Johannes Linnankosken suurta huomiota herättäneen näytelmän, Ikuisen taistelun, esittämistä. Hän lyhenteli sitä näyttämöä varten ja vaihtoi kirjeitä tekijän kanssa tästä asiasta. Luultavasti yrityksen monet vaikeudet lopulta pakottivat hänet luopumaan aikeestaan.

Ennen kun jatketaan kertomusta teatterin toimesta, on tässä merkittävä, että _teatterikoulu_ vihdoin avattiin tammikuun keskivaiheilla (16/1). Jo keväällä 1904 oli neuvottelu koulun järjestyksestä ja säännöistä vienyt siihen tulokseen, että laitos oli, niinkuin on tapa sanoa, olemassa paperilla, mutta sen toteuttaminen syksyllä kävi kuitenkin mahdottomaksi. Hallintoneuvosto hyväksyi tosin menosäännön, 7,000-8,000 markan muodossa; mutta opettajain saanti näyttäytyi kovin vaikeaksi. Lopulta sovittiin niin, että maisteri _V. Tarkiainen_, joka syksyllä oleskeli Kööpenhaminassa perehtyäkseen näyttelijänalkujen opetukseen sikäläisessä Kunink. teatterissa, otettiin koulun johtajaksi ja samalla fonetiikan, draamallisen kirjallisuuden ja näytelmätaiteen opettajaksi, sekä että _Adolf Lindfors_ otettiin opettajaksi rooliharjotuksessa ja rva _Katri Rautio_ plastiikassa. Näiden opettajien lisäksi tuli sittemmin vielä lehtori _Emil Genetz_ lausunnossa ja maisteri _Heikki Klemetti_ laulussa. Toiminnan alkaessa oli koulussa 6 oppilasta.

Alkuvuoden kansalliset muistopäivät vietettiin Nummisuutarien, Prinsessa Ruususen ja Ei voi näytelmäin esittämisellä. Keskimäinen näistä kappaleista, Helmi Helenius prinsessana, ilmestyi uusittuna ja tuli oikein kassakappaleeksi. Se meni 16 kertaa, mikä olisi omansa ihmetyttämään, jollei mainittaisi että Erkki Melartin oli säveltänyt uuden musiikin satunäytelmään sekä muistettaisi, että Helsinki on oikea koulujen kaupunki; 6 näytäntöä annettiin alennetuin hinnoin. -- Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta oli 18/1, Irene Mendelinin suomentama Sudermannin 4-näytöksinen huvinäytelmä _Perhostaistelu_, jolla oli heikko menestys, ja toinen 27/1, Kaarlo Forsmanin (Koskimies) suomentama Sofokleen murhenäytelmä _Kuningas Oidipos_. Maailmankuulun draaman esittäminen suomalaisella näyttämöllä on, samoin kuin ennen Antigoneen, merkkitapauksena pidettävä. Näyttämöllepano ja näytteleminenkin oli sangen suuria vaatimuksia tyydyttävä. Axel Ahlberg oli arvokas, vaikuttava Oidipos, Katri Rautio niinikään onnistunut Jokaste, ja Adolf Lindfors oli muita taiteellisemmin muovaellut tietäjän, Teiresiaan hahmon; Falck sekä neidit Lilli Högdahl ja Helmi Helenius edustivat vuorolausunnallaan kuoroa. Näytelmä meni 4 kertaa. -- Kolmas uutuus, J. Snellmanin suomentama Wilhelm Kragin 3-näytöksinen näytelmä _Viimeinen päivä_ (8/2) ei menestynyt paremmin kuin Sudermannin äsken mainittu; sitä vastoin saavutti melkoisen suosion H. Weckmanin suomentama I. Potapenkon 4-näytöksinen, teräväpiirteinen, rappeutunutta venäläistä sukua kuvaava draama _Pelastus_, joka näyteltiin 6 kertaa, ensiksi 15/2. Esiintyjistä ovat ensi sijassa mainittavat Lindfors -- Platon Platonovitsch, Lilli Högdahl -- Marja, rva Salo -- Julia Platonowna ja Knut Weckman -- Rotislaw Sandalow.

Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion 3-näytöksinen näytelmä _Kauppaneuvoksen kuoltua_ ja 31/3 Kasimir Leinon 5-näytöksinen näytelmä _Lehtolapsi_, joista ei toinen enemmän kuin toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen ei ollut vailla useita ansiopuolia.

Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille, joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle, joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme niihin sentään lähemmin kajoa.

Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta, sillä sen 30 p. teatteri vietti _Kaarlo ja Emilie Bergbomin erojaisjuhlaa_, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi, arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille luojille.[79] Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien kuvat. Juhla -- päivä oli sunnuntai -- oli alkava klo 2 i.p., ja silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat, Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle; neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. -- Siinä juhlan ensimäinen osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa -- josta näyttämön hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät -- esiintyi ikäänkuin taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä, jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos, Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia, rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen, lapsineen -- ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä, kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella. Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet. Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen runon -- näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin -- niin olivat säkeet soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen väreihin, eikä silloin

-- ollut sitä urosta eikä kassan kantajata, kenen syäntä ei sulannut; itki nuoret, itki vanhat.

Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen "Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita -- kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty 2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin historian aikaansaamiseksi. -- Kaunis, sydämellinen juhla päättyi Maamme-lauluun.[80] --

Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell -- ainoa kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco Pragan 3-näytöksinen näytelmä _Halleluja_ ja 27/5 niinikään ainoan kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen perhenäytelmä _Perheen toivo_. Saman ajan varsinainen taiteellinen merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä) _Ida Aalbergin_ vierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui, että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin. Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie -- syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon seuraavaa. Se kesti klo 8:sta 1/2 12:een saakka. Teatteri oli täydempi kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina -- Ida Aalberg, Kustaa Aadolf -- Axel Ahlberg, Hieronymus -- B. Leino, Larsson -- Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman (Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta: "Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia, vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. -- Kaarlo oli toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia, ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".

* * * * *

Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250 uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista, mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta seuraavana näytäntökautena.

Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että tri _Jalmari Hahlin_ kanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1 pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijä _Eino Salmela_. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.

Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaa _Prinsessa Ruusunen_; 12 _Nuoruus ja hulluus_; 11 Romeo ja Julia; 8 _Daniel Hjort_; 6 Pelastus; 5 _Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi_: 4 _Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi_, Makkabealaiset, Kuningas Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3 _Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen kuoltua_, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt, Wilhelm Tell; 2 _Lea, Ei voi_, Kultainen talja, Viimeinen päivä, Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1 _Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen toivo_, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on unelma, Myrsky.

Näistä 45 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 13 uusia (5 kotimaista).

XXXIV.

Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.

Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä -- tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa -- niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ -- jota kansa sanoo kovimmaksi -- kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti -- sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta -- harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia -- erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.